Klaara sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut unohtaa noiden viiden minuutin ajaksi kaiken ympärillään: paikan, jossa hän oli, juomisesta ja naurusta hehkuvat ilmeettömät kasvot, kylmät julkeat silmät, jotka katselivat ylhäältä, parvekkeilta. Hän tuli yhä vain surullisemmaksi tässä pimeydessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut autiolla luodolla keskellä riehuvaa valtamerta ja näkisi sen ainoan ihmisen, johon hän oli sydämestään kiintynyt, poistuvan veneessä yhä kauemmas ja kauemmas. Hän viittoo poistuvalle silmin ja käsin ja pyytää palaamaan; ja veneestä kohoaa naisolento, joka päästää shaalin tuulen liehutettavaksi ja näyttää siten hänelle, että tuuli puhaltaa luodolta poispäin. Sitten hän kuulee mainingin läpi heleätä, pirullista naurua, joka kaikuu kuin kalalokin kirkuna, ja hänestä itsestään kuuluu ääni: "Aijotko sinä olla arempi kuin tämä olento, jota ei kukaan rakasta? Kuinka voipi pelätä kuolemaa, kun täytyy elää kuin koira!"
Silloin hänet herätti kova ääni, joka kuului enemmän koiran ulvonnalta kuin ihmisen ääneltä. Hän näki näyttämöllä suuren neekerin, joka oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulukseen. Tämä aikoi nähtävästi paraimpansa mukaan esittää ohjelmaan otetun numeron "havannalaisen niggerin kansallislaulun". Jyrisevästä suostumushuudosta päättäen, jolla yleisö vastaanotti laulajan ensimäiset renkutukset, oli tämä luultavasti näyttelijäseurueen loistonumeroita. Laulaja kumarsi irvistellen kaikille suunnille ja alkoi alusta, antaen mustan villapäänsä ja hansikoittujen käsiensä naurettavien liikkeiden seurata tuota petomaista laulua. Kun hän oli lopettanut, huudettiin niin myrskyävästi "dacapoa", että hänen vielä kerran täytyi alkaa alusta. Nyt hän esitti uuden "niggerilaulun", joka voitti edellisenkin hullunkurisine eläimellisine äänteineen ja mölyämisineen, ja vihdoin neekeri itsekin niin hurmaantui, että hän alkoi tanssia kuin apina soittokoneen ympärillä. Uusi riemastus, uudet "dacapo"-huudot, kunnes suosittu taiteilija lopulta mitä mauttomimmin kumartaen vetäytyi pois näyttämöltä.
Pitkäkö aika oli viisi minuuttia? Neekerin esitys oli kestänyt kauvemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ja yhä vielä tähystelivät yksin jätetyn silmät turhaan läpi sinisen savu-udun ystäväänsä. Joosef ei varmaankaan laulun aikana voinut liikkua paikaltaan, vaan oli pakotettu pysymään vieraan tytön rinnalla. Mutta miksi hän nyt vielä vitkasteli, kun jo kaikki olivat kauan olleet liikkeellä?
Jospa tuon naisen olisikin tehnyt mieli toteuttaa leikillisen uhkauksensa, tehdä Joosef hänelle, Klaaralle vastahakoiseksi? Joosef — voisiko hän vastustaa tuon naisen viettelytaitoa ja palata sen luokse, joka oli kiinnittänyt kaiken elämäntoivonsa häneen? Eikö ollut totta, että hän oli Joosefille liian vanha? "Kunnioittavasti kuin äitiä" kohteli Joosef häntä — mitä se tuota naista liikutti?
Miksi ei Joosef voinut häntä katsella samoilla silmillä kuin tuota kevytmielistä olentoa, jota hän ei ollenkaan tuntenut, vaan joka sai tehdä hänelle, mitä tahtoi. Varmaankin tuo olento tällä hetkellä kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli liian kaunis ja nuori lähtemään uuteen maailmaan alkaakseen uutta elämää kuihtuneen ja surullisen ja elämään haluttoman kanssa. Ja jos Joosef tulisi vakuutetuksi tuosta, voisiko hän Joosefia sen vuoksi vihata?
Ei; hän oli tehnyt Joosefille vääryyttä! Kas tuossa sukeltavat hänen kasvonsa keltaisen olkihatun alla taas esiin joukosta. Hän ei näytäkään vastenmielisesti palaavan hänen luokseen; silmät hymyilevät, hän on mitä iloisimmalla tuulella. Nyt hän kumartuu seuralaisensa puoleen ja sanoo hänelle jotakin, jonka johdosta tämänkin täytyy nauraa. Mutta sitten liitää Joosefin katse salin ihmismeren yli; hän etsii pöytää, jonka luokse hän on jättänyt ystävänsä, ja kun hän huomaa hänet, viittaa hän ystävällisesti ja jouduttaa askeleitaan.
Heti sen jälkeen seisoo Joosef Klaaran edessä; tyttö irtautuu hänen käsivarrestaan ja katsoo päätä nyökäten ja viekkaasti nauraen Klaaraa julkeasti silmiin.
"Minä olen saanut tahtoni tapahtumaan", sanoo hän kietoen kaulalleen alas liukuneen shaalin. "Kapteenini on raivoissaan kun me kuljimme kaksi kertaa aivan hänen sivutseen. Katsokaa, nyt hän nousee tuoliltaan; pian hän on täällä nostaakseen pienen kohtauksen, joka ei ole juuri hellempi, vaikka hän ei täällä voikaan huutaa. Mutta tulkoonpa vaan; minä en pelkää vähääkään, päinvastoin. Siten täytyy miehiä kesyttää, kun he liiaksi nykivät ohjaksia. Teidän ei toivottavasti tarvitse sellaista kuritusta; hän on kiltti, en voi muuta kuin kehua häntä, ja tässä, kuten huomaatte, jätän hänet vahingoittumattomana takaisin. Tuhannen kiitosta, herraseni. Älkää aivan tykkänään unohtako minua!"
Joosef kumarsi tytölle puhumatta mitään; mutta Klaara huomasi, että hän oli hämillään. Nopeasti tarjosi hän käsivartensa kuljettaakseen hänet ulos. Klaara itse ei vaihtanut jäähyväisiä oudon kanssa, sillä tämä oli kääntynyt selin ja katseli rakastajaansa, joka oli pitkä, voimakas ja joka juuri tunkeutui pöydän luo silmät vihaa liekehtien ja huulet yhteenpuristettuina.
Toinen pari koetti pyrkiä uloskäytävään. Vasta ovella pysähtyi Joosef äkkiä ja katsahti saliin.