"Mitä sinulta puuttuu?" kysyi Klaara kiihtyneellä äänellä.
"Oh, ei mitään. Minun muistui vain mieleeni, että sinä unohdit appelsiinisi. Noudanko ne sinulle?"
"Luuletko sinä, että minä tarttuisin mihinkään tässä salissa? Tulisin epäilemään, että hedelmät, jotka niin kauvan ovat olleet täällä ovat myrkytetyt!"
* * * * *
Taivas oli sillävälin pilvettynyt. Kun he tulivat kadulle, satoi keveätä vihmaa. Tämä oli niin virkistävää helteisen päivän perästä, että ihmiset, jotka kävelivät himmeitten lyhtyjen valaisemalla leveällä käytävällä eivät ajatelleetkaan nostaa sateenvarjoja eikä kiiruhtaa käyntiään.
Joosef otti hatun päästään. "Mikä hyvä teko!" sanoi hän.
Klaara ei puhunut mitään; hänen kätensä lepäsi Joosefin käsivarrella niin kevyesti, että tämä sen painoa tuskin tunsikaan.
"Nojaudu lujemmin minuun rakas!" pyysi Joosef, "muuten minä todenperään kadotan sinut tuonne joukkoon".
"Ei ole hätää!" vastasi puhuteltu lyhyesti, "jos jotkut todella kuuluvat toisilleen, eivät he niin hevillä eroa".
Sitten he taas vaikenivat ja kulkivat vierekkäin tietänsä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, eikä heillä olisi enää mitään puhuttavaa. Vasta kun he olivat saapuneet keskikaupungille sanoi Joosef äkkiä: