Korkean kirkontornin kellohuoneesta vastapäätä kuului nyt kuusi hitaasti kumajavaa lyöntiä. Tuntui siltä kuin ne olisivat murtaneet sen lumouksen voiman, joka oli vallannut tuon yksinäisen naisen ikkunan luona. Hän kulki pari kertaa huoneen poikki ja astui sitten pienen pölyisen peilin eteen sillä välinpitämättömällä liikkeellä, joka on ominainen naisille, jotka tietävät ett'ei kukaan, joka näkee heidät, ajattele kasvojen kauneutta eikä rumuutta. Yksi niitä sananparsia, jotka ikuistuttavat jonkun vanhan erehdyksen, on myös se väite, että ruminkin viimein tottuu ulkomuotoonsa, ja ett'ei kukaan pidä omia kasvonpiirteitään epämiellyttävinä. Ja kuitenkin löytyy useita, etenkin yksin jääneitten naisten joukossa, joille ei mikään ole tuskastuttavampaa kuin silmäys peiliin.
Niinpä meidänkin naisemme tarkasti vain sivumennen vaatetustaan, ja hän näytti miettivän, ottaisiko kaupungille lähtiessään vaalistuneen hatun vai uuden hattulaatikosta. Mutta suupielessä olevan rypyn vavahdus näytti ilmaisevan, että hänen mielestään oli samantekevää missä puvussa hän täällä esiintyisi. Vain kasvot ja kädet hän virkisti raikkaalla vedellä ja lähti sitten huoneesta.
Olikohan se hajamielisyyden vai saamattomuuden vaikutuksesta — hän erehtyi äskeisten rappusten suhteen, ja äkkiä hän huomasi olevansa käytävän päässä. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta nyt hän joutui eräille sivuportaille, ja ajatuksiin vaipuneena kun oli, asteli hän yhä alemmas luullen, että kaikki portaat johtaisivat ulkosalle. Pian hän kuitenkin huomasi eksyneensä eräälle parvekkeelle, joka oli rakennettu ruokasalin yhdelle seinämälle tanssimusiikkia varten. Nuottitelineet olivat jo oikeassa järjestyksessä. Suuri kontrabasso lepäsi kuin nukkuva jättiläinen kahdella tuolilla jahtitorvi päänalusena ja klarinetti poikkipuolin kasvoilla. Kukaan soittajista ei ollut vielä ilmaantunut ja alhaalla permannolla olevat pöydät olivat myöskin poistamatta, joten tanssijoillakaan ei ollut tilaa. Eksynyt vieras ei näinollen malttanut palata, vaan jäi seisomaan lasiovelle hetkeksi tarkastamaan alhaalla olevaa seuraa.
Tämä ei eronnut muista hääväestä päivällisen ja tanssin välillä. Siinä oli kylläisiä viininvärisiä isiä, joilla oli hankalata ahtaissa valkoisissa kauluksissaan; hyvinvoipia äitejä puettuina sinipunerviin silkkipukuihin ja suuriin silkkipitsimyssyihin, jotka olivat siirtyneet vinoon tai rypistyneet monissa syleilyissä. Suloisesti hymyilevät kapeaharteiset nuodeneidot kulkivat salissa edestakaisin paksut seppeleet päässä, milloin veitikkamaisesti milloin väsyneesti kuiskaten toistensa korviin. Monennäköiset tanssipukuiset nuorukaiset maistelivat hitaasti viimeistä samppanjalasia sikareittensa ohella, ja jos eivät sattumalta olleet rakastuneet, pitivät parempana olla tarjoamatta tanssitaitoaan näin kuumalla ja keskellä valoisaa päivää. Eräässä nurkassa remusi lapsiparvi jatkaen makeisten syöntiä ja laskien montako makupalaa oli tullut taskuun säästettyä. Liikutuksen kyyneleet ovat aikoja sitten ehtyneet, malja-esitysten juhlatunnelma on kadonnut ja kaikkea muuta kuin juhlallinen, ruo'ansulatuksesta johtuva väsymys on vallannut vieraat. Jokaisesta tuntuisi varmaankin suloisemmalta asettua johonkin hiljaiseen nurkkaan, jossa voisi, tarvitsematta olla kohtelias, nauttia ettonetta.
Vieras tuolla ylhäällä soittoparvekkeella oli kyllin usein ollut läsnä hyvien ystävättärien häissä — vuosi vuodelta yhä maltillisemmalla mielellä, kuten pitääkin, jos tahtoo panna merkille toisten heikkouksia — huomatakseen sen salatun ikävystymisen, joka piilossa palttinanenäliinan takana ilmeni. Nytkin taas alkoi yllämainittu ryppy suupielessä vavahtaa, eikä hän olisi enää viittä minuuttiakaan jäänyt katselemaan tätä väsyttävää näytelmää, ell'ei hän olisi huomannut nuorikkoparia, joka ei käyttäytynyt aivan tavallisella tavalla.
Morsian nimittäin oli, sillä aikaa kun vieraat nousivat syömästä, jäänyt paikalleen pitkän pöydän ääreen, ikäänkuin hänen olisi täytynyt vaalia sen lihavan vanhan herran päivällisunta, joka lepäsi liivit avoinna hänen oikealla puolellaan suuressa nojatuolissa. Nukkuva oli luultavasti hänen appensa, joka täten soi itselleen levon laakereillaan huolehtiessaan niin hyvin pojastaan. Myrttiseppeleen alla olevat kasvot eivät suinkaan olleet kauniit, eikä tuo mitättömän näköinen pikku olento voinut hopeaisen harsokankaan ja morsiushunnunkaan suojassa salata, että toinen olkapää oli korkeammalla toista. Mutta sensijaan olivat hänen kaulakoristeensa ja rannerenkaittensa kivet kyllin suuret ja säteilevät, ohjatakseen katseet tällaisista pikkupuutteellisuuksista. Nuoren morsiamen silmät loistivat viinin punertamien silmäluomien alta niin hellästi ja luottavasti, ett'ei silti vastenmielisesti tarkastellut hänen kasvojaan. Alakuloisuus, joka niissä ilmeni, ei näyttänyt johtuvan yksinomaan painostavasta häätunnelmasta. Morsian oli vetänyt luokseen pienen tyttösen, joka varmaankin oli hänen siskonsa, ja puheli hiljaa ja innokkaasti tämän kanssa. Aika ajottain hän pusersi itkettyneet silmänsä pienokaisen pehmyttä tukkaa ja ruususeppelettä vastaan, mutta kukaan ei näyttänyt siitä huolivan, kaikkein vähimmin se, jota nämä salaiset kyyneleet koskivat. Tuo pitkä, moitteettomasti puettu nuori mies, jolla oli hieman ohutta vaaleata tukkaa päälaella, oli varmaankin sulhanen. Hän käyttäytyi, leväten oikonaan sohvalla, sikari valkoisten hampaitten välissä, mahdollisimman kylmällä, suosiollisella alentuvaisuudella paria pikkukaupunkilais-serkkua kohtaan, jotka seisoivat hänen edessään kunnioittaen jokaista hänen kokkapuhettaan kohtuuttomalla naurulla. Sillävälin haukotteli heidän ihailunsa esine aivan ujostelematta ja vihdoin hän esitti, että he lähtisivät erääseen sivuhuoneeseen pelaamaan tarok'ia.
Vasta vanhemman serkun, nuoremman keksiessä sanan "kapitaali", lausuttua arvelun, että vanhemmat naiset ehkä voisivat panna enemmän pahakseen tämän lähdön kuin nuoret, luopui sulhanen oikustaan. Sensijaan hän selitti, ettei hänestä tänään kumminkaan olisi tanssijaksi; hän oli muka liian pitkä pienelle rouvalleen ja tanssi ylipäätänsä vain vierasten naisten kanssa.
Outo tuolla soittoparvekkeella ei luonnollisesti tästä puheesta ymmärtänyt mitään, mutta sanoja seuraavat kasvojen ilmeet sanoivat hänelle kylliksi. Hän ei voinut enää kauemmaksi jäädä tähystyspaikalleen; hän lähti siis hiljaa kuten oli tullutkin, hapuili monia ahtaita pimeitä portaita ja huoneita ja saapui vihdoin onnellisesti eräälle ovelle, joka aukeni puutarhaan.
Pian hän oli varjoisalla syrjäkadulla, ja nyt hän näytti olevan tutulla alueella. Vielä pari katua ja kujaa ja hän saapui jalkatielle, joka kiersi pienen puiston viertä ja jota nuoret akaasiapuut varjostivat. Täällä oli herttaista ja hiljaista; lapsenhoitajattaria istui penkeillä, ja heidän vieressään uinailivat hoidokkaat vaunuissa, suurempien lasten leikkiessä nurmella. Aurinko laskeutui jo, ja läheni kukkuloita, ja puitten pitkien varjojen vaeltaessa pitkin ketoja ja joentöyräitä loisti ylhäällä kunnaalla linnanen heleässä illanruskossa salamoivin ikkunoin, ympärillä kasvavien puitten latvojen kylpiessä lämpimässä hehkussa.
Kaikki tämä näytti olevan vieraalle tuttua, sillä hän jatkoi nopeasti kulkuaan katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, ikäänkuin vaihtelevan suloinen seutu olisi ollut toisarvoinen mieltä virkistävän kuljeskelun rinnalla. Hän hengitti usein täysin siemauksin, pysähtyi silloin tällöin, sulki silmänsä ja heilutti omituisesti molempia käsiään ilmassa, kuten lintu, joka paettuaan häkistä koettelee siipiään, ennenkuin antautuu vapaitten tuulien tuuditettavaksi.