Niin saapui hän vihdoin joelle, joka rauhallisesti tasaisin lainein virtasi pensaita kasvavien töyräitten lomi. Hirsilautta kulki paraillaan laaksoa kohti. Toinen lauttamies oli peräsimessä, jota hänen tuskin tarvitsi liikuttaa, ja toinen loikoi peitteellä, hehkuva piippunysä huolimattomasti suussa. Hän oli juuri nukkumaisillaan, sillä hän tunsi olevansa niin huoleton tällä seudulla näin tyynenä iltana. Yksinäinen nainen rannalla epäröi hetken nähdessään ohi lipovan lautan, huutaisiko perämiehelle, että tämä pysähtyisi ja ottaisi hänet mukaansa. Niin hän pääsisi jokea alaspäin — suureen virtaan, johon joki laskee — ja merelle — yhä kauemmas kohti tuntemattomuutta ja rajattomuutta. —
Lautturit olivat jo aikoja sitten liukuneet lauttoineen ohi, kun hän irtautui haaveiluistaan; hän jatkoi kulkuansa. Tie johti kivisillalle ja sieltä kaupunkiin. Hän kulki ohi puutarhojen ja maatalojen, jotka hän kaikki tunsi ja hän tarkkasi kaikkia muutoksia, jotka viime aikoina olivat seudulla tapahtuneet. Vihdoin hänen katseensa pysähtyivät erääseen suurempaan rakennukseen, joka oli aivan äskettäin rakennettu.
Siinä oli pylväskäytävä, jossa oli kuusi hentoa kauniisti marmorin tapaiseksi maalattua puupylvästä. Pylväitten yläpuolella oli laakea kreikkalainen pääty, jonka kärjessä oli jonkunlainen vertauskuvallinen olento, jonka selkään oli pistetty tukea varten luja rautakanki, mutta jonka valitettavasti huomasi molemmin puolin. Leveässä arkkitradissa pylväitten yläpuolella oli piirretty äskettäin kullatuin kirjaimin päällekirjoitus: "Teatteri". Pari paperiliuskaa molemmissa äärimmäisissä pylväissä ilmoitti, että tänään illalla tulisi esitettäväksi kansallisrunoilijamme Fr. von Schillerin klassillinen murhenäytelmä "Kavaluus ja rakkaus".
Näytäntö oli jo puoli tuntia aikaisemmin alkanut ja kassanhoitaja aikoi juuri sulkea lippuluukun ja laskea tämänpäiväiset tulot, kun vieras nainen saapui ja pyysi saada piletin permannolle. Etsiessään rahaa laukusta näytti nainen äkkiä häpeävän kudottuja käsineitään ja muutakin pukuaan. Mutta hän oli jo ottanut lipun vastaan, ja kun siinä oli korkea numero, voi hän luottaa siihen, että hän täydessä huoneessa pääsisi huomaamatta sekaantumaan ihmisjoukkoon.
Ei kukaan todellakaan huomannut, että keskellä ensi näytöksen loppukuvaelmaa ovi permannolle vielä kerran avattiin ja että vaatimaton nainen kuulumattomasti otti paikkansa viimeisellä penkillä. Heti senjälkeen kajahti käsien paukuttelemisesta ja esiinhuudoista johtuva huumaava melu; innostus näytti jo olevan hyvin korkealla ja yleisö erinomaisen tyytyväinen taiteilijoihin.
Väli-ajalla nousivat kaikki paikoiltaan osaksi saadakseen hieman hengähtää vapaudessa tai tervehtiä tuttavia ympärillä. Täällä luonnollisesti kaikki tunsivat toisensa. Vieras nainen oli jo sisäänastuessaan laskenut hunnun kasvoilleen, ja nyt hän syventyi hartaasti lukemaan teatterilippua, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi hänet tuntenut. Vain naapuriaan hän salaa tarkasti ja huomasi hämmästyksellä, että tämä teki kuten hän itsekin: istui katsomatta ympärilleen ja tervehtimättä tuttavia ylemmillä riveillä. Huomasi ilmeisesti, että mies tunsi olonsa epämukavalta.
Hän oli varmaankin outo täällä, kuten hän itsekin. Näytelmän lopussa ei hän liikuttanut kättään, vaikka hänen kukoistavat, nuoret kasvonsa olivatkin suunnatut suurella jännityksellä näyttämöä kohti. Muutenkin oli hänessä paljon kummallista. Hänen suuret, voimakkaat jäsenensä olivat kesäpuvun peittämät, joka yltyleensä oli hänelle liian ahdas ja lyhyt. Sininen silkkinen kaulahuivi oli solmittu kömpelösti hänen kaulalleen. Olkihattu lepäsi polvilla ja kädessä oli hopeapäinen keppi. Mutta ihmeellisintä hänessä oli, huolimatta muhkeasta ja terveestä ulkomuodosta — hän ei varmaankaan ollut yli kahdenkymmenen seitsemän ikävuoden — että hänellä oli tekotukka, ja vielä lisäksi semmoinen, joka ei väriltään ollut hänen oman tukkansa kaltainen, vaan vivahdukselta vaaleampi eikä oikein sopinut päähänkään.
Kaikki tämä pisti naapurin silmiin permannon hämärässä, mutta kun mies istui viimeisellä penkillä ei kukaan muu sitä huomannut. Ensimäinen suosiollinen vaikutus, jonka tuntemattoman nuorekkaan voimakkaat kasvot ja hänen puoliksi aatteelliset ja puoliksi naivit ilmeensä tekivät, katosi, kun nainen huomasi kaikki nämät omituisuudet, ja hän oli iloinen, että mies osotti yhtävähän halua puhelun alkamiseen kuin hän itsekin. Mikä hän on? Mikä asema ja virka hänellä on? Nämät kysymykset panivat naisen hiljaisuudessa arvelemaan, vieläpä seuraavan näytöksen ensi kuvaelman aikanakin, kunnes kappale kokonaan veti hänen ajatuksensa puoleensa.
Ihmeellinen näytelmä! Ainoa laatuaan. Missä löytyy niin paljon nuoruuden haaveilua, niin paljon kiihtynyttä, intohimoista elämän vasta-alkajan tunnetta yhdistettynä niin kypsään taiteelliseen voimaan, niin mestarilliseen vaikutuksen herruuteen yhdessä ja samassa teoksessa? Ei ennen eikä jälkeenkään ole ilmestynyt vertaista tälle hengelle, ja sillä välin kun hänen muut luomansa onnistuvat ilmieläviksi näyttämöllä vain onnellisissa olosuhteissa, voivat tämän nuoruusteoksen henkilöt pienen maaseututeatterin kurjimmassakin esityksessä olla varmat valtavasta vaikutuksesta; ne vetävät hajamielisimmän ja välinpitämättömimmänkin katselijan vastustamattomasti piiriinsä.
Niin tapahtui täälläkin. Ferdinandin esittäjä oli hoikka nuorukainen, jolla oli ohut, kimeä ääni; hänen Louisensa oli kellervä pieni olento kivettynyt tuskanilme kasvoissaan, joka pikemmin näytti olevan hammassärkyä kuin lemmenkaihoa. Lady Milfordilla oli kaula-ajoksen alkua, jota leveä musta samettinauha ei täysin voinut peittää, mutta kuitenkin seurasi yleisö hartaana hengitystä pidätellen, ja matkustava neiti viimeisellä penkillä oli kokonaan unohtanut epämieluisan vaikutuksen, jonka naapuri oli häneen tehnyt, kun tämä seuraavalla väliajalla äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja lausui hiljaisella, kauniisti sointuvalla äänellä arvelunsa kappaleesta ja sen esityksestä.