Hänen tapansa lausua sanottavansa ilmaisi harvinaista, melkeinpä oppinutta sivistystä, ja kuitenkin hän heti ensi sanoissaan tunnusti, ett'ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätä kappaletta; hän tunsi runoilijan yleensä vain lukematta. Nainen taas ilmaisi että hänkin oli ollut teatterille melkein vieras, sillä hän asuu pienessä kaupungissa, jonne tuskin koskaan matkailevat teatteriseurueet löytävät tiensä. Hänen aikaisemmassa nuoruudessaan, jonka hän on täällä elänyt, ei täällä ollut varsinaista paikallista teatteria, puhumattakaan omasta teatteritalosta. Vain silloin tällöin oli hän nähnyt huvinäytelmiä esitettävän "Kolmen kypärän" ravintolan suuressa salissa, jossa hänkin kerran tai pari oli ollut mukana.
"Minulta puuttuu sellaisiakin nuoruudenmuistoja", lausui mies kaihomielisesti hymyillen, joka antoi hänen täyteläiselle suulleen ominaisen sulon. "Minä olen kasvanut suorastaan maan alla; minulla ei sentähden ole ollut maailmasta tai niistä taiteista, jotka sitä esittävät, mitään elävää käsitystä. Kun sitten olin täysi-ikäinen ja minun piti ruveta elämään, oli se maailma, joka oli määrätty minun toimintapiirikseni, kylä. Ihmisten kohtalot ovat ihmeelliset. Onneksi löytyy toki korkeampi viisaus, joka ymmärtää kaiken, mikä meille on käsittämätöntä ja mikä meistä tuntuu epäoikeutetulta."
"Te uskotte sen siis myös!" puuttui nainen nopeasti puheeseen, heittäen harson sivulle, sillä hänen tuli lämmin. "Se on tosi; ell'ei olisi mitään oikeutta harrastavaa maailman johtoa, joka on meille lopullisesti säästänyt korvauksen ja sovituksen paremmassa elämässä, ei tämä elämämme komedia olisi sisäänpääsynkään arvoinen. Minunkin, vaikka olen aina elänyt kaupungeissa ja kyllä olisin voinut matkustaa, jos niin olisin tahtonut, on kohtalo pakottanut elämään kuin 'maan alla'. Olen usein kysynyt itseltäni miksi en minä ole saanut hieman kevytmielisyyttä osalleni kuten muutkin, jotka vain ajattelevat itseään, muodostaakseen elämänsä tarpeittensa ja toivonsa mukaiseksi ja joilla ei kuitenkaan ole omantunnonvaivoja. Mutta vaikka minusta usein tuntuu, kuin olisin tukehtua ahtauteen, niin en kuitenkaan ole voinut pakottaa itseäni särkemään ruutua suletusta ikkunastani. Pienissä olosuhteissa tulee niin pikkumaiseksi."
"No", sanoi mies omituisella juhlallisuudella, joka ei oikein näyttänyt sopivan hänen nuoruudelleen, "kenpä tietää, eikö Teillekin joskus suoda pääsyä vapauteen. Onhan Teillä nyt jo ilo nähdä nuoruutenne kaupunkeja, ilo, joka ei koskaan voi tulla minun osakseni, sillä sitä seutua, jossa minä olin nuori, en minä ajattele ikävöiden enkä kaipaillen."
Nainen vaikeni hetkisen.
"Mistä Te tiedätte, että minä olen tullut tänne mielelläni?" kysyi hän sitten. "Toimitettava asia sai minut tänne. Minulla ei ole ystäviä, tuskinpa enää tuttaviakaan tässä kaupungissa, ja kun minä ajattelen, millä lapsellisilla tunteilla vuosia sitten täällä kuljeskelin, mitenkä kuvittelin tulevaisuutta, kun pienenä tyttösenä leikittelin tuolla joen partaalla ja juostessani linnanvuorelle, ja kuinka kaikki on nyt niin toiseksi muuttunut…"
Esiripun kohoaminen aiheutti sen, että hän pidätti lauseen loppuosan. Hän huomasi, mitenkä hänen naapurinsa heti taas syventyi kappaleen juoneen ja kokonaan näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Hänelle itselleen oli vaikeata kääntää ajatuksiaan katkenneesta keskustelusta. Hänestä tuntui aivan uskomattomalta ja hyvin sopimattomalta, että hän oli niin äkkiä tuon vieraan kanssa vaihtanut syvimpiä tunteitaan. Nähtävästi ei hän voinut herättää naapurissa mitään mielenkiintoa. Vierashan se oikeastaan oli alkanut tämän luottavan keskustelun ja itse lausunut ensimäiset sanat persoonallisista suhteista, mutta hänen olisi pitänyt vastata varovaisemmin ja olla johtamatta puhetta heti niin syvälle. Hän päättikin käyttäytyä ensi väliajalla malttavammin, ja jos puhe kääntyisi äskeisille laduille, katkaisisi hän puheen tai jättäisi teatterin. Mutta hän ei mitenkään voinut jättää naapuria ajatuksistaan. Mitä tämä oli lausunut, kaikui niin surulliselta ja alistuvalta, ja hänen rauhalliset kasvonsa mustine silmineen kuvastuivat yhä hänen mielessään, vaikka hän osasikin pidättäytyä katsomasta miestä sivulta. Mikähän tuo olento lie ja kuinka hän sietää elää kylässä? Hän on varmaankin koulunopettaja, joka on kasvanut seminaarissa, köyhien ihmisten lapsi. Ja kuitenkin oli hänen olennossaan jotain, joka ei oikein sopinut tähän otaksumaan.
Kun nyt kolmaskin näytös oli lopussa, kääntyi nainen tahallaan poispäin niin että selkä melkein kääntyi mieheen. Juuri silloin kuuli hän miehen sanovan:
"Lämpenettekö Tekin runoudesta niin, että mielellänne lähtisitte teatterista voidaksenne tehdä tai kokea jotakin hyvin suurenmoista, jotakin, jossa voipi panna elämänsä alttiiksi menettääkseen vähän liikaa verta. Voi olla, että vain minusta niin tuntuu, mutta ehkä se on siksi, ett'en ole tottunut tällaiseen; mutta minä arvelisin, että jokaisen täytyisi tuntea samoin."
Nainen ei voinut olla kääntymättä puhujaan.