"En usko", vastasi hän, "katsokaapa vain näitä kasvoja; mutta ajatpa ovatkin muuttuneet. Yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden tuottama erilaisuus on näkyvissä vielä tänäpäivänä. Mutta siihen on yhä enemmän totuttu, kaikki käyköön kuten Jumala tahtoo, ja sellainen ylenpalttinen rakkaus — missä löytääkään sellaista enää meidän päivinämme?"
"Minun kylässäni ei ainakaan löydy Ferdinandia eikä Louise'a", vastasi mies hienolla myhäilyllä. "Mutta mitä minä olen kaupungeista lukenut tai kuullut — ajatelkaapa vain sanomalehtien rikosjuttuja, puhumattakaan keksityistä romaaneista — ei ihmiskunta parissa tuhannessa vuodessa ole juuri yhtään muuttunut. Mutta se on liian pitkä puheenaine väliajalle."
Molemmat vaikenivat ja katselivat taas vallan välinpitämättömästi kukin suunnalleen. Mutta ei mieskään voinut olla ajattelematta kaikenlaista naapuristaan. Hän huomasi naisen kasvot kaikkea muuta kuin kauneiksi, mutta hänen tukkansa väri ja runsaus pisti hänelle silmiin ja samoin kullankiiltoiset kulmakarvat. Suu oli hänen vaietessaan nuorekas, melkeinpä ihastuttava, mutta kun hän rupesi puhumaan, rumensi sen edellämainittu jyrkkä uurre huolimatta moitteettoman valkeista hampaista. Hänen kylässään, jossa ei mikään erityisen kaunis naistyyppi vetänyt huomiota, oli hän kuitenkin joskus mieltynyt joihinkin terveisiin, täyteläisiin kasvoihin, mutta mitään syvempää tunnetta herättämättä. Mistä se johtui, että hän täällä, jossa ei nuoruus eikä sulo voinut koitua hänelle vaaralliseksi, tunsi jonkunlaista salaista vetovoimaa? Oliko se hänen naapurinsa äänen sointu vai hänen sanojensa sisällys, joka antoi aavistaa kieltäymyksiä täynnä olevasta elämästä, kuten hänen itsensäkin? Tai oliko runoilijan teoksesta tuleva hehku viskannut kaikenlaatuisia kipinöitä hänen sisimpäänsä, jotka vaikuttivat sen, että hän katseli nyt kaikkea ympärillään lämpimämmin sykkivällä sydämellä?
Hän oli tottunut paljon ajattelemaan kuten kaikki, jotka elävät ahtaissa ja ala-arvoisissa oloissa. Niin hän jatkoi sen vaikutuksen selvittämistä, jonka vieras nainen oli häneen tehnyt, ja sillävälin kun nainen hänen äänettömyydestään päätti, että hän oli väsynyt tähän omituiseen seurusteluun, kertasi mies ääneti muistossaan kaiken, minkä nainen oli puhunut ja koetti siten saada puhutusta käsityskannan.
Vihdoin hän taas kiintyi kappaleeseen. Hänen kasvoiltaan voi selvästi lukea kaikki mielentilan vaihdokset, jotka runoelmassa seurasivat toisiaan: pelon, osanoton, intohimoisen harmin, halveksimisen, vihan ja ihastuksen. Hänen otsansa punertui, hänen huulensa henkivät äänekkäästi, sieramet värisivät ja lopulla kyyneltyivät hänen seposelällään olevat silmänsä, hiljaa pursuivat pisarat ja vierivät hänen huomaamattaan voimakkaita, kalpeita poskia pitkin.
Kaiken tämän näki hänen naapurinsa. Hän ei voinut mitenkään torjua yhä kasvavaa mieltymystä tähän ihmeelliseen alottelijaan, vaikkakin ensimäinen epämieluisa vaikutus, joka etupäässä johtui hänen tukastaan, yhä pysyikin hänen sielussaan. Niinpä hän heti, kun esirippu laskeutui viimeisen kerran, kiiruhti nousemaan, veti harson kasvoilleen, tervehti miestä lyhyesti ja äänettömästi ja laittautui lähtemään.
Hän huomasi, että mies yhä jäi istumaan kuin lumottuna eikä vastannut tervehdykseen. Hän ei ymmärtänyt mitenkä kappale oli voinut tehdä sellaisen vaikutuksen. Hän tunsi kappaleen tarpeeksi tulematta siitä enää innostuneeksi, ja näytteleminen, erittäinkin Louisen osassa, oli näytös näytökseltä tuntunut yhä enemmän vääristellyltä, mauttomalta. Ulkona hän hengitti illan vilpoista ilmaa ja päästi helpotuksen huokauksen. Hän valitsi sen tien, jota oli tullut ja joka vei virran viertä; hän tahtoi karttaa keskikaupungin tukahduttavia katuja. Joitakuita tähtiä oli jo taivaalla, kalpea kuun reuna pilkisti puitten latvojen takaa esiin ja ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain jotkut sirkat ja sammakot häiritsivät.
Hän ei ollut vielä astunut kolmeakymmentä askeltakaan teatterilta, kun hän kuuli äänen takanaan:
"Aijotteko vielä kävellä huviksenne, neiti? Sallikaa minun saattaa itseänne kappaleen matkaa. Minun on mahdotonta nyt jo mennä kotiin — tarkoitan, että tukehtuisin siellä."
Nainen vastasi tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä. Tuntui miellyttävältä ja samalla epämieluisalta tämä seuraaminen. Mutta mitenkä hän hennoisi evätä hänen seuransa kun mies niin vaatimattomasti lähestyi?