Mies ei vielä ollut asettanut olkihattua päähänsä eikä hän juuri tehnyt edullista vaikutusta, kun hän tuossa seisoi, hattu saamattomasti toisessa kädessä ja hopeapäinen keppi heiluen toisessa, vaikka hänen pitkä, kookas vartalonsa ja pieni päänsä leveillä hartioilla olikin kävellessä vielä selvemmin havaittavissa. Silmät olivat suunnatut kohti kirkasta juovaa taivaalla, ja hänen kasvoillaan oli vieläkin ihastus nähtävissä.
"Kuinka onnellinen ihminen!" sanoi mies puol'ääneen. "Eikö Teidänkin mielestänne, neiti? Hän varmaankin tunsi tämän maallisen elämän painon kuten mekin, ja ehkä vielä raskaammin, sillä hän oli syntynytkin vapautta varten. Eikö jokaisen pitäisi itse saada kokea samaa vaikkapa vain katsojana ja ystävänä, jotta ei tarvittaisi kuvata tällaisia rakastavien sydäntäraastavia kohtaloita? Ja kuitenkin tuntuu aina kuin hän antaisi todistuksen korkeimmista piireistä, hengittäisi ilmapiirissä, jossa ei ole utua eikä hellettä, ikuisessa taivaallisessa vapaudessa, ja niin kauan kuin me olemme hänen läheisyydessään me vankiparat emme tunne kahleitamme. Luittemme ja ytimiemme läpi virtaa kuin pyhä tuli, luulottelemme voivamme tehdä uskomattomia urotöitä ja, kuten Ferdinand, vaatia maailman ja yhteiskunnan taisteluun ja mieluummin sortua kuin kauemmin hengittää niin ilettäviä usmia. Kun sitten esirippu lankee, olemme taas heikkoja ihmislapsia, jotka korkeintaan voimme siirtää kahleitamme paikasta toiseen, hetkeksi huojentaa niiden painoa."
Puhuja huokasi ja seisahtui äkkiä.
"Suokaa anteeksi, että vaivaan Teitä näin alakuloisilla mietteillä", sanoi hän koettaen hymyillä. "Mutta minähän olen jo Teille tunnustanut, ett'en enää koskaan tule teatteriin menemään; se vaikuttaa samalla lailla kuin lasillinen heikkoa viiniä ihmiseen, joka ei koskaan ole juonut; se nousee heti päähän, ja hän lörpöttelee kaikesta, mistä hänen sydämensä on täysi. Jos seurani on Teistä epämiellyttävä…"
"Ei vähääkään", vastasi nainen nopeasti ja siirsi taas harson sivulle. "Onhan aivan luonnollista, että tekee mieli puhua sellaisen vaikutuksen jälkeen. Minuun se vaikutti vähemmin voimakkaasti. Hyvä Jumala — kertomus kiltistä haaveksivasta tytöstä, joka ei löydä tilaa maailmassa ja joka joutuu kovan kohtalon tallattavaksi kuin hauras ruoko, on niin jokapäiväinen ja voi meitä vähemmin liikuttaa kuin luomakunnan herroja, jotka useimmiten ovat syypäät siihen, ja jotka, kun sellaista tapahtuu, kumminkin vähän tuntevat katumusta."
"Voin vakuuttaa Teille", lausui mies hartaalla äänellä, "että minä en kuulu tuohon joukkoon. Minua liikutti tämän onnettoman ihmisparin suuret valtavat tunteet, jotka toiselta puolen palkitsivat heidän kärsimyksensä. Joka tuntee niin voimakasta intohimoa, hänessä täytyy olla väkevämpi elämäntunne kuin meissä muissa, joilta päivät kuluvat pääksytysten vieden velvollisuudesta toiseen; eivät milloinkaan tuo rajua onnenpuistatusta, ei milloinkaan ankaraa, polttavaa tuskaa. Oi, ja olla vielä lisäksi nuori ja varma siitä, että sitä jatkuu kunnes tukka tulee valkoiseksi ja polvet horjuviksi! Mutta Teillä siitä tuskin on käsitystä. Naisille opetetaan jo aikaisin, että he ovat luodut kärsimään ja palvelemaan."
"Kunpa vain voisi vastaanottaa jokaisen opetuksen nousematta vastarintaan!" sanoi nainen katkerasti ja työnsi kiihkeästi päivänvarjon kärjen käytävän valkeaan hiekkaan. "Mutta mistä tulisi jokaisen ihmisolennon rintaan, olkoonpa kumpaa sukupuolta tahansa, kaiho valoon ja ilmaan, vapauteen, onneen ja auringonpaisteeseen, kun eräitten Jumalan lapsipuolten kerran kaikkiaan täytyy luopua tämän odotuksen täyttymisestä? Tosin löytyy kasveja, jotka ovat itäneet varjossa ja joitten täytyy varjossa elää ja lakastuakin, mutta että ihmisen, jolla on terveet jäsenet ja voi liikkua paikasta toiseen, täytyisi pysyä hiljaa siinä paikassa, johon on istutettu, vain siitä syystä, että hän on liian tunnollinen astumaan niitten näkymättömien sulkujen ja aitojen yli, jotka hänelle on selitetty ylipääsemättömiksi — ettekö Te äsken juuri sanonut, että me tunnemme itsemme vangeiksi sellaisen vapaudenrunoilijan läheisyydessä? Minun täytyy tunnustaa, että kadehdin jokaista todellista rangaistusvankia käsirautojen tähden. Kun kädet ja jalat ovat vapaat ja vankilan ovi on selällään, eikä kuitenkaan voi turhantarkan velvollisuudentunnon tähden paeta, eikö se ole vieläkin surkuteltavampaa, vieläkin masentavampaa?"
Mies ei heti vastannut. Nainen tunsi, että hän katseli häntä pitkään ja tutkivasti, ja kun mies taas alkoi puhua, kuului hänen äänensä entistä hellemmältä ja sydämellisemmältä.
"Rohkenenko kysyä, neitiseni, mitkä ne velvollisuudet ovat, jotka estävät Teitä muodostamasta elämäänne toivonne mukaiseksi."
Puhuteltu pudisti päätään.