Joosef katsoi häneen kummastuneena.
"Sinä olet tosiaankin sairas", sanoi hän lempeästi ja osaaottavasti, "huulesi ovat aivan kalpeat. Mikä uurre sinulla on alahuulessa? Se vavahtaa niin omituisesti…"
Joosef ei ollut sitä ennen huomannut; se oli luultavasti pysynyt poissa edellisinä päivinä ja tuli nyt vasta näkyviin. Kun hän näki Klaaran seisovan vuoteen laidalla ja vapisevan koko ruumiiltaan, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä sydämellisesti.
"Mene vuoteeseen, rakas vaimoni!" sanoi hän. "Minä — minä jään vielä valveille, lukeakseni romaanin loppuun; minä en voi vielä maata. Hyvää yötä ja tule pian terveemmäksi!"
Neljännestuntia myöhemmin oli Klaara jo vuoteessa ja näytti sikeästi nukkuvan. Joosef oli asettunut sohvalle ja molemmat kynttilät paloivat pöydällä hänen edessään. Kirja oli polvilla, hän luki sitä innokkaasti. Kun nukkuva hetken kuluttua salaa raotti silmäluomiaan katsoakseen häneen, oli kirja liukunut lattialle ja Joosef itse istui nojautuen selkänojaan ja tuijotti haaveksien suurin silmin liekkuvaan kynttilänliekkiin.
* * * * *
Seuraavana päivänä satoi. Huone, jossa he olivat viettäneet viikon salaisessa onnessa kuin nuorikkopari, näytti katselevan heitä kirjavine seinineen kamalan selkeästi, ja heidän oli sitä vaikeampi kestää tätä synkkää mielialaa, kun he eivät voineet keksiä mitään keinoa, millä viettäisivät hiipiviä tunteja. Klaara otti esiin ompeleen, jonka hän oli aikonut ystävälleen. Tämä taas kirjoitti jostain englanninkielisestä kieliopista lauseita ja harjoitteli puoliääneen niiden lausumista. He puhuivat vähän toisilleen ja välttivät katsomasta toistensa silmiin; mutta kaikki, mitä he lausuivat toisilleen, oli hyvin ystävällistä, säälivää ja lempeätä, kuten sellaisten ihmisten kesken, jotka ovat kärsineet suuren vahingon, jota toinen koettaa auttaa toista kestämään. Ja Joosef tuskin ajattelikaan, kysyessään Klaaran tämänpäiväistä vointia, mikä oli saattanut tämän niin umpimieliseksi ja nyreäksi. Hänellä itsellään oli katseissa ja eleissä jotain hajamielistä, rauhatonta, joka ei suonut hänen olla kauan missään. Klaara huomasi sen liiankin hyvin.
Kun he olivat syöneet päivällisensä omassa huoneessaan äänettömämmin ja nopeammin kuin tavallisesti — he nimittäin eivät tahtoneet näyttäytyä alhaalla ruokasalin pöydässä, sillä olisihan voinut sattua joku tuttu vastaan — nousi Joosef äkkiä pöydästä ja kääntäen kasvonsa poispäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa säätä, virkkoi: "Olenhan unohtanut vallan, että minun vielä täytyy vaihtaa rahamme; olisihan ollut kova yllätys, jos vasta laivalla olisin sen muistanut. Ylimeno on jo tosin maksettu etukäteen, mutta toisella puolen merta kärsisimme suuren tappion eteläsaksalaisista seteleistämme. Tahdonpahan mennä etsimään nopeasti jonkun luotettavan rahamiehen".
"Eiköhän ravintolamme isäntä voisi paraiten olla sinulle avullisena tässä asiassa?"
"Isäntäkö? Mitä sinä ajatteletkaan! Hän antaisi alimman kurssin mukaan. Minä olen käytännöllisempi kuin luuletkaan. Minä en selvitäkään asiaani heti ensimäisen vaihettajan luona, jonka tapaan, vaan käyn vielä toisen ja kolmannenkin luona, ja vasta se, joka suostuu antamaan eniten, on minun miehiäni. Voi täten kestää likimain tunnin, ennenkuin palaan. Mutta kun meidän ei tarvitse lähteä laivalle ennen kuutta…"