"Minulleko?"
"Minä arvelin, että sinä et ehkä enää palaisi, tai jos palaisitkin, et löytäisi minua täällä. Tämän tapauksen varalta minun täytyi sinulle kuitenkin antaa viimeinen selitys poismenoni johdosta ja ilmoittaa, että olisi turhaa etsiä minua".
"Klaara! Pyydän sinua kaiken nimessä…"
"Ei, ei!" puuttui Klaara puheeseen ja torjui kädellään Joosefin käden, kun se tahtoi asettua hänen kaulalleen. "Nyt on ratkaistu; minä olen tarkkaan punninnut — aikaahan sinä olet minulle suonut — on parempi siten Joosef; emme tule menettämään ainoatakaan turhaa sanaa. Koska kirje kerran on kirjoitettu — kas tuossa, lue se! Minulle olisi katkerata, jos minun täytyisi kaikki toistaa suullisesti. Puhuessa lausuu enemmän kuin tahtoo ja tarvitseekaan. Lue se! Mutta mene ikkunan luo; minä en voi kärsiä sinun läheisyyttäsi, sinä tuot mukanasi niin omituisen ambran ja santelipuun tuoksun — huomaathan, että on turhaa valehdella minulle; vaihettajan konttori tuoksui tuskin siltä".
Joosef jäi seisomaan liikkumattomana pöydän luo kuten salaman iskemänä. Mutta kun hän ei aikonutkaan etääntyä, nousi Klaara väsynein elein, kokosi kirjoitusneuvonsa ja sanoi:
"Lue! Panen tämän sillävälin laukkuun ja sitten — hyvästi!"
Joosefin silmät sattuivat paperiin, jonka Klaara oli hänelle ojentanut. Hän luki koneellisesti, ymmärtämättä puoliakaan, seuraavat rivit:
"Minä tiedän Joosef, mihin sinä olet mennyt. En voi aavistaa, tuletko takaisin vai etkö. Mutta se on yhdentekevää. Sellaisena kuin olet lähtenyt, et palaa. Ja sentähden on minun lähdettävä. Minä tiesin sen jo eilen illalla. Olin äkkiä sinut kadottanut; vallan outo olento oli tehnyt minut sinulle vieraaksi. Minkä hän mahdollisesti minulle sinusta jättää, ei ole minulle kylliksi, kuviteltuani lyhyen viikon saadakseni sinut kokonaan omistaa. Se oli hulluutta. Vain itselleni voin siitä olla suutuksissa, en sinulle. Sinä olet nuori, hyväsydäminen ja ritarillinen, ja sinä olet luullut helposti voivasi tehdä mahdottomia. Minun olisi pitänyt olla sen verran viisaampi kuin olen vanhempi. Mutta usein uneksitun onnen huumaus, joka vielä näytti toteutuvan, on minulta vienyt kaiken tajun. Nyt se on hävinnyt. Vaikka selviäminen onkin tuskallista — mitä sinä sille voit? Jos kaksi vankia murtautuu vapauteen ja tahtoo yhdessä paeta, ja toisen jäsenet ovat lamautuneet pitkällisen vankinaolemisen tähden, niin, että hän sortuu tornin juurelle, jossa äsken veti ensimäisen vapaudenhengähdyksen, pitääkö toisen, jolla on terveet voimat ja nuorekas rohkeus ikuisesti olla kahlehdittu toiseen, joutuakseen jälleen tyrmäänsä tai paeta vain niin kauas, kuin hän jaksaa kuljettaa onnettomuustoveriaan?
"Se oli jalomielinen harhaluulo, Joosef, että luulimme voivamme yhdistää elämämme. Vain rakkaus voisi meidät yhdistää, mutta sinä et ole minua koskaan rakastanut. Sinä olet antanut vain ritarillisen tunteen voittaa, löytäessäsi minut niin elämään kyllästyneenä ja toivottomana elämäsi tiellä. Mutta löytyy ihmiskohtaloita, joita ei voida parantaa niinkään sankarillisilla keinoilla. Minä olen nyt sairaampi sydämeltä kuin ennen väkivaltaista parannuskoetta, niin sairas, että minä epäilen toipumistani.
"Samantekevää! Minä en tahdo saattaa sinulle vielä kaiken muun lisäksi mitä sinä olet uhrannut minun tähteni, raskasta sydäntä enkä surullisia muistoja pilaamaan uutta elämääsi. Matkusta onnellisena! Minä annan sinulle anteeksi uskottomuutesi, vaikka itse puolestasi surkuttelen sinua, jota niin suuresti ihailen, nähdessäni tuskalla sinun alentavan itsesi. Mutta toisella puolen valtamerta kohtaa sinua totinen ja puhdas onni ennemmin tai myöhemmin. Sen minä suon sinulle; siihen tarttumasta ja sydämellesi painamasta älköön mikään vanha, jo aikoja sitten kuihtunut surkean velvollisuuden tuottama muisto estäkö.