"Ja koska minun silloin olisi vielä tuskallisempi erota sinusta kuin nyt, koska minulla olisi ollut pitempi aika tottua onneeni, on parempi, etten odota sinun paluutasi, vaan uskon tälle paperille kaiken, minkä minä tuskin…"
Tässä oli Joosefin paluu keskeyttänyt kirjoittajan.
Joosef oli kauan sitten lukenut kirjeen loppuun, mutta hänen silmänsä tuijottivat yhä paperiin. Vasta kun hän kuuli Klaaran kiertävän avainta käsilaukun lukossa, teki hän väkivaltaisen ponnistuksen päästäkseen tajuun.
"Klaara!" huusi hän tukahtuneella äänellä katsomatta häneen, "voitko antaa minulle anteeksi? Minä tiedän, että sinä et voi, ja kuitenkin — sinun täytyy, tai muuten teet meidät molemmat onnettomiksi koko elämän ijäksemme".
Klaara oikaisi itsensä, veti huivin tiukemmalle olkapäille ja tarttui hattuunsa. Joosef teki pidättävän liikkeen, mutta Klaara jatkoi vain ikäänkuin ei kukaan olisi ollut huoneessa.
"Se on mahdotonta!" puhui Joosef itsekseen. "Niinkö piti kaiken loppua? Klaara, Jospa ajattelisit… kunpa vain tahtoisit kuulla minua ennenkuin työnnät minut luotasi… enkö jo eilen sinulle tunnustanut, ketä hän muistutti? Se oli kuin lumous, en luullut enää kestäväni, ellen vielä kerran olisi noita kasvoja…"
"Suuri lapsi!" katkaisi Klaara puheen, ja hänen äänensä vapisi, niin kovin kuin hän koettikin malttaa mieltään. "Enkö minä ole kirjallisesti antanut anteeksi? Pidänhän kaikki luonnollisena. Oi, liiankin luonnollisena; niin luonnollisena kuin muitakin luonnonlakeja, esimerkiksi, että aurinko paahtaa, sade kastaa ja että vanha puu ei enää voi kukkia. Ja mitä minä vielä tahtoisin sanoa — olisin sen sinulle myös kirjoittanut, ellet sinä olisi niin aikaisin palannut —: minä olen tälle olennolle tehnyt vääryyttä. Vaikka hän onkin vain kadotettu tuo tyttö, niin hän kuitenkin on arvokkaampi kuin minä. Mitä hän tehneekin, sen hän tekee täydestä sydämestä ajattelematta itseään. Mitä hän sille voi, ettei hän tunne parempaa? Mutta minä, kurja syntinen, joka vuoroin olen toivon ja katumuksen, tahdon ja heikkouden vallassa, joka jokaisella askeleellani vapauteen kuulen kahleeni kaikuvan jälessäni, ahdashenkinen sielu, joka tahtoisin kohota ilmapallossa yläilmoihin, vaikka tiedänkin, etten siellä enää voisi hengittää… ei, Joosef; ja vaikka sinä olisit pyhimys, niin sellaista olentoa sinä et voisi rakastaa. Mutta sinä et olekaan pyhimys; sentähden sinä olet paennutkin, kun et ole tuntenut kutsumusta pyhyyteen. Jatka vain matkaasi. Mitä ihminen voi toiselle suoda olet sinä minulle antanut; ihmettä minä en sinulta odota".
Näiden viimeisten tuntien tuottama uupumus näytti valtaavan Klaaran. Hän liukui tuolille vuoteen ääressä ja peitti kasvot kädellään. Joosef syöksyi hänen luoksensa ja makasi nyt hänen edessään permannolla, puristaen lujasti molemmilla käsillään hänen kättänsä.
"Klaara, — rukoilen sinua kaiken nimessä mikä on kallista, katsahda vielä kerran kasvoihini, katso onko tarkoitukseni rehellinen, löydätkö varjoakaan toisesta tunteesta — mutta sitähän sinä et itsekään usko! sehän on mahdotonta! Me taas erotettuina, sinä takaisin kurjaan tyrmääsi ja minä…"
"Ei!" huudahti Klaara, koettaen riistää kätensä Joosefin käsistä, "ei milloinkaan takaisin! Mutta ei myöskään vapauteen sinun kanssasi! Niin, jospa erästä seikkaa ei olisi; kunpa vaan voisin pitää sinua suojelijanani ja matkaseuralaisenani, kiittäisin sinua tultuamme meren toiselle puolelle ystävällisestä vaivastasi ja kukin menisi omia teitään! Mutta etkö sinä aavista, onneton, että asianlaita on vallan toisin, että minä rakastan sinua, rakastan kurjan, vanhan sieluni kaikilla voimilla niinkuin nuoruuden kuumina aikoina vain rakastetaan, ja että minä tulen hulluksi nähdessäni sinun niin kylmänä ja välinpitämättömänä — kuinka sanoikaan tuo vieras? — kunnioittavana kuten äitiä kohtaan, kulkevan vierelläni? Ei, sitä ei kukaan voi minulta vaatia; se on kauheampaa kuin ero ja kuolema; siksi täytyy valtameren olla minun ja sinun välilläsi jotta voisin sen kestää, ja sentähden lähde sinä heti laivalle, — ja minä… minä jään tänne!"