Laiva oli ylen täynnä väkeä. Huolimatta sateesta kuhisi laivankannella jos jonkinlaisia matkustajia, jotka eivät tahtoneet jäädä näkemättä satamasta lähdön näytelmää. Klaara halusi kuitenkin heti vetäytyä hyttiinsä. Joosef saattoikin häntä alikannelle, näytti heidän ohikulkeissaan komeata ensiluokan ruokasalia ja kysyi, tahtoiko hän mahdollisesti jotakin syötävää. Klaara pudisti päätään ja ilmaisi, ett'ei hän tänään enää mitään huolinut; kunhan vain tämä yö on ohi tulee hän voimaan paremmin.
Nyt he saapuivat ahtaaseen hyttiin. "Täällä ei enää kukaan voi tunkeutua välillemme", laski Joosef pilojaan, "täällä on tilaa vain meille kahdelle". Klaara nyökkäsi ja koki olla ystävällinen ja huoleton, vaan ryppy alahuulessa oli painunut syvemmäksi; Joosef ei sitä kuitenkaan huomannut.
Koska uupunut heti tahtoi asettua levolle ja Joosef taas viettää joitakuita tunteja kannella, toivotti hän siis heti rauhallista yötä. "Rakasta minua yhäkin", pyysi hän sulkiessaan Klaaran syliinsä, "ajan mittaan tulet kyllä huomaamaan, että sinä et yksin ole tehnyt uhrauksia… ja… olethan sinä antanut minulle kaikki anteeksi ijäksi päiväksi, oletko?"
"Ikuisiksi ajoiksi!" sanoi puhuteltu hiljaa ja puristi omituisella juhlallisuudella Joosefin kättä. Sitten hän työnsi Joosefin lempeästi luotaan ja toivotti vielä kerran oven läpi hyvää yötä.
Kun yhä rajummin pieksevä sade jonkun tunnin kuluttua ajoi Joosefin kannelta, oli Klaara jo asettunut levolle alempaan molemmista seinävuoteista ja hengitti syvään uneen vaipuneena. Hetken seisoi Joosef, ennenkuin hän keikautti itsensä ylös omalle makuusijalleen, ja katseli nukkuvan rauhallisia kalpeita piirteitä. Kaikki hyvät ja jalot tunteet nousivat hänen rinnassaan, kun hän näki nämä väsyneet, kärsivät kasvot lepäämässä pienellä patjalla hämärässä. Hän lupasi pyhästi korvata kaiken sen pahan, minkä elämä oli kärsivälle tuottanut, ja ajatellessaan sitä viiltävää loukkausta, jonka hän itse oli nukkuvalle tänään saattanut, nousivat veret hänen poskilleen. Hän kumartui käden puoleen, joka lepäsi rinnalla ja painoi sille huulensa.
"Kiitän sinua Joosef, — kaikesta", kuuli hän nukkuvan lausuvan. Hän ei tiennyt, oliko suudelma tämän hetkeksi herättänyt vai oliko se puhuttu unessa.
Sitten nukahti Joosef itsekin ja uneksi — ihanasta, nuoresta ja kevytmielisestä olennosta jolla oli sulavat jäsenet ja tumma tukka ja joka tuoksui ambralta.
* * * * *
Kun hän aamusella heräsi, huusi hän heti Klaaraa nimeltä. Ei tullut vastausta. Hän hypähti vuoteesta ja huomasi, että alempi vuode oli tyhjä.
Hän on varmaankin jo kauan ollut ylhäällä, ajatteli hän; on täysi päivä, ja eilen hän meni niin aikaisin levolle.