— Tosiaanko! huudahti Zephyrine korkeimman hämmästyksen vallassa. Ja koko matkan aikana ette te — ja kaikki on siis jo valmiiksi puhuttua, te olette siis nähnyt hänen todistuksensa — ja ottanut selkoa hänen kykeneväisyydestään sekä siveellisistä periaatteistaan —
— Olen, armas Zephyr, tuosta kaikesta olen ottanut riittävän selon, ja kaikesta vastaan. Hän on tosin pyytänyt miettimisaikaa huomiseen. Mutta en epäilekään, etteikö hän tulisi.
— Luonnollisesti ette, kivahti hieman loukkaantunut uskottu. Kuinka hän voisikaan vastustaa! Hän on luonnollisesti korviaan myöten rakastunut Nesscheniin — ei sitä suotta olla kahden kesken pelkkien epäjumalien —
— Rakas Zephyrine, sanoi kaunis neiti sangen päättävällä äänellä, sinä tosin olet nuoruudenystäväni ja sinulla on omat vapautesi. Kuitenkin pyydän sinua tässä tapauksessa pitämään ajatuksesi yksinomaan ominasi. Jos uusi tuttavamme saisi kuulla pienimmänkin tuollaisen pistopuheen, saattaisi hän ilman muuta lähteä pois. Sillä vaikka hän ei ole rikas mies — tai kenties juuri senvuoksi — on hän sangen arkatuntoinen kunniakäsitteiden suhteen. Myöskin pyydän, ettet unohtaisi, äiti, ettei hän vielä ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin seuraamaan meitä Hainstetteniin ollakseen siellä vieraanamme jonkun aikaa. Hän ei tahdo ottaa huostaansa Cäsarin kasvatusta ennenkuin on oppinut tuntemaan hänet. Hänen läsnäollessaan ei siis saa mainita "kotiopettaja"-sanaa. Tahdotko luvata sen, rakas pikku äiti?
— Lupaan, mitä tahdot, minkä parhaaksi näet. Katsohan, siitä asti kuin jäin yksin — tuon kauhean onnettomuuden jälkeen, kun isäsi — —
Hän alkoi hiljaa itkeä. Tytär sulki hänet syliinsä, suuteli häntä tyynnytellen, antoi hänelle kaikenkaltaisia hyväilynimiä ja sai hänet vihdoin siinä määrin rauhoittumaan, että hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta ja hän kysyi, eikö jo voitaisi ruveta juomaan teetä. Sitten saatettiin hänet pöytään, jolle Zephyrine sillä välin oli kamarineidon ja ravintolan tarjoilijan avulla kattanut illallisen. Victoire oli hilpeällä mielellä ja kertoi äidilleen — niinkuin haastellaan lapselle tarulinnoista ja taikapuutarhoista — kaikesta, mitä he tänä iltana olivat kaupungissa ja sen ympäristöillä nähneet. Äidin vanhoista, hentopiirteisistä kasvoista ei kuitenkaan voinut päättää, oliko hän tajunnut kaiken. Zephyrine istui äänetönnä.
Hetkistä myöhemmin, kun äiti oli saatettu vuoteeseensa, johon hän nukkui niin pian kuin joku mitä raskaimman päivätyön suorittanut, astui tytär hiljaa ulos parvekkeelle, joka kolmelta puolelta reunusti pihamuuria, ja kulki aina kadun kohdalle saakka, josta matalan suojuksen ylitse voi nähdä alas. Hän asettui istumaan nurkkauksessa olevan granaattipuun puiselle jalustalle ja rupesi katselemaan ohitse meneviä yökulkijoita, jotka täällä Corsolla nauttivat illan viileydestä, poltellen ja lörpötellen. Hänen mielialansa oli niin kummallisen valoisa ja iloinen, hän ei sellaista ollut kokenut vuosikausiin. Hivelevän pehmeä ilma, pehmeät vieraat äänet, pimeä yksinäisyys hänen kätköpaikassaan, josta hän tarkasteli elämää, joka häntä ei vähääkään liikuttanut ja joka ei saanut asettaa hänen kannettavakseen huolia ja velvollisuuksia, — tämä kaikki synnytti hänessä vapauden ja irtautumisen tunteen, joka saattoi sydämen voimakkaasti sykähtelemään. Ja Rotondasalissa vietetyn hetken muisto, jokainen siellä lausuttu sana elivät pohjimmaisina hänen sielussaan ja kohottivat hänen riemuntunnelmaansa, hänen ylpeätä tahtoansa ja voimaansa hallita vaihtelurikasta elämää ja taistellen saavuttaa kaivattu onni. Hän kuuli alhaalla muutamain nuorekkaitten äänten hyräilevän siihen aikaan suosittua kansanlaulua ja yhtyi lauluun. Kun naurunheläys kadulta ehti hänen luokseen, huomasi hän äkkiä itse nauravansa mukana. Mutta sitten hän äkkiä vaikeni ja tuli vakavaksi. Hän näki kadun toisella puolella olennon, jonka hän huolimatta lyhdyn himmeästä valosta heti tunsi. Nuori muukalainen kulki iloisessa joukossa alla päin, hattu syvään otsalle painettuna. Hän pysähtyi vastapäätä hotellin porttia; hän katseli ylöspäin, ja tyttö luuli tuntevansa, että hänen katseensa harhaili granaattipuun ympärillä, jonka tummassa varjossa hän liikkumattomana istui. Hän pidätti hengitystään ja sulki vaistomaisesti silmänsä. Hänen katsahdettuaan jälleen alas oli tähystelijä kadonnut. Hän jäi vielä vähäksi aikaa paikoilleen, kunnes uskalsi avonaisen parvekkeen poikki hiipiä huoneeseensa.
* * * * *
Hän oli tuskin noussut ylös seuraavana aamuna, kun kamarineito toi hänelle kirjelipun, jonka erään toisen hotellin palvelija oli hänelle jättänyt. Se sisälsi ainoastaan kysymyksen, pysyikö neiti vielä eilen tekemässään ehdotuksessa. Hän ei pienimmälläkään tavalla soimaisi neitiä, jos tämä olisi alkanut epäröidä, tokko hänellä olisikaan niitä ominaisuuksia, joita tämän täytyi veljensä kasvattajalta vaatia. Sen, jolla oman sivistyksensä kanssa vielä oli niin paljon tehtävää, oli tuskin ryhtyminen opettamaan toisia. Jos hän kuitenkin saisi koettaa, ottaisi hän vapauden tulla heidän luokseen kysymään, milloin lähtö tapahtuu ja pyytämään neitiä esittämään hänet äidilleen.
Neiti riensi kirjoittamaan käyntikortille vain seuraavat sanat: "Ei ole tapani yön aikana muuttaa päätöksiäni. Olette tervetullut. Victoire."