Puolen tunnin kuluttua saapui tohtori itse eilisessä harmaassa matkapuvussaan ja huopahatussaan; hänen jälessään kannettiin vaatimattoman kokoista matkalaukkua. Hän astui näköjään varmana jalosukuisen neidin luo, ja kumarsi kunnioittavasti äidille, joka katseli häntä hämmästyneenä ja, vasta tyttären kuiskattua jotakin hänen korvaansa, nyökäytti nuorelle miehelle päätään ystävällisesti kuin vanhalle tuttavalle. Zephyrine kumarsi hänelle virallisesti ja taiteen sääntöjen mukaisesti, välittämättä hänestä sen enempää, mutta kaunis "Nesschen" ojensi tohtorille ystävällisesti kätensä ja kiitti häntä sanansa pitämisestä. Sitten hän vei äidin, joka tuskaisena ympäri huonetta katsellen kyseli tuhansista pikkuesineistä, olivatko ne unohtuneet, hitaasti ja varovasti rappuja alas, joitten luona vaunut odottivat, ja nosti hänet niihin. Ne olivat tuollaiset vanhanaikaiset matkavaunut, joita nykypolvi enää näkee vain vanhoissa kuvissa, ja jotka ovat niin leveät ja syvät, että niihin helposti mahtuu kuusi ihmistä; vaunujen takaosassa tavaroille varatun syvennyksen päällä, on palvelijoita varten kaksi-istuiminen katettu suojus, joka yksinään on yhtä iso kuin meidän päiviemme ajopelit. Neljä postihevosta, jotka jo vähän aikaa olivat kärsimättömästi kaapineet jaloillaan pihan kivitystä, veti suunnatonta rakennusta. Kun naiset olivat sijottautuneet vaunuihin, jäi Zephyrinen rinnalle vielä riittävästi tilaa hintelälle saksalaiselle oppineelle.
Victoire tukahutti hymyilyn nähdessään "nuoruudenystävättärensä" juhlallisen kasvojen ilmeen, kun tämä kietoi vaipan ympärilleen ja painautui mahdollisimman syvälle nurkkaansa välttääkseen uuden matkakumppanin pienintäkin kosketusta. — Näettehän, tohtori, sanoi hän, ettette ollenkaan häiritse meitä. Olkaa siis hyvässä turvassa. Ei teidän myöskään tarvitse pelätä, että keskustelumme teitä väsyttäisi. Olemme näin matkoilla ottaneet harjoitellaksemme vaikenemisen taitoa, ja jokainen on omissa ajatuksissaan. Jos me kaikesta huolimatta ajan pitkään alamme ikävystyttää, emme ota pahaksemme, vaikka te, voidaksenne paremmin nauttia seudusta, pakenisitte postimiehen luo kuskilaudalle, tai takaistuimelle kamarineitomme seuraan; se olisi hänelle suuri kunnia.
Tohtori astui hymyillen vaunuihin ja vakuutti joka kohdassa alistuvansa tämän vaunulinnoituksen järjestyssääntöihin. Äiti istui häntä vastapäätä niinkuin tytärkin kiireestä kantapäähän verhottuna mustaan silkkiseen matkaviittaan, jonka päähine somasti ympäröi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen kauniit, mustat silmänsä olivat matkan kuluessa alati suunnatut kaukaisuuteen, eikä hän välittänyt vähääkään uudesta tuttavasta. Neitikin soi vain harvoin hänelle sanasen, jos hän matkakirjasta, jota ahkerasti tutki, sattui löytämään heidän juuri sivuuttamansa vuoren tahi paikan nimen. Aurinko paahtoi himmeästi sciroccopilven läpi, joka kevyen, harmaan harson tavoin leijaili kauniin seudun yllä. Hevosten virkusti juostessa, oli korkean, varjoisen katoksen alla miellyttävä matkustaa, ja yksinpä Zephyrinekin tunsi itsensä ajan pitkään kykenemättömäksi pysyttämään välimatkaa itsensä ja naapurinsa kesken. Ja kun tohtori Zephyrinen ja neidin välillä sattuneessa pienessä erimielisyydessä asettui edellisen puolelle, alkoi hän äkkiä tuntua niin rakastettavalta, että Zephyrine tarjosi hänelle kölninvesipullonsa ja kehoitti häntä kostuttamaan nenäliinansa; se olisi ainoa tehoisa virkistyskeino helteessä.
Nyt sai tohtori myöskin kuulla, että naiset olivat lähteneet matkalle käydäkseen Milanossa tervehtimässä vanhan paronittaren sisarta. Hän oli naimisissa italialaista sukuperää olevan kreivin kanssa, joka kuitenkin palveli itävaltalaisessa armeijassa. Äiti oli suuresti kaivannut sisartaan, mutta ei viihtynyt hänen luonaan kuin kahdeksan päivää. — Hainstettenissä on sinun kuitenkin kaikkein paras olla, pikku äiti, sanoi tytär, katsahtaen tohtoriin. Pian saat jälleen istua rakkaalla parvekkeellasi ja katsella Cäsarin puuhailua puutarhassa.
Oli somaa huomata, kuinka väsymättömästi tytär piti huolta äidistä koettaen häntä alituisesti ilahuttaa ja asettaa hänen olonsa mukavaksi. Hän ei tuntunut vielä oikein mukautuneen siihen ajatukseen, että rakastetun olennon henki enää eli vain jonkinlaista uni-elämää, jaksamatta enää milloinkaan herätä todellisuuden tajuun. Tämä lapsen tunne, suru ja huoli olennosta, jonka hän jo tavallaan oli kadottanut, näytti siihen määrään täyttäneen tytön mielen, ettei siihen jäänyt minkäänlaista sijaa lämpimämmälle osanotolle muita ihmisiä kohtaan. Useasti, kun hän pitkästä matkasta väsyneenä sulki tomusta ja auringosta vaivaantuneet silmänsä, syventyi Philipp noitten nuorten kasvojen arvoitukseen; niissä ei ollut piirrettäkään äidin kasvoista ja kuitenkin ne hänen väsyneenä nojautuessaan vaunun seinustaan kävivät ihmeellisellä tavalla melkein pelottavassa määrässä samankaltaisiksi kuin tuo sammunut kuva. Silloin oli hän entistään viehättävämpi. Mutta hänen avattuaan valppaat silmänsä, jotka niin välinpitämättömästi saattoivat katsella kaikkia ihmisiä, tunsi nuori mies vastustushalun heräävän rinnassaan. Mutta unessa kielivät tytön kasvot, ettei hän ollut onnellinen, että hänenkin povessaan, yhtä hyvin kuin muitten hänen sukupuoleensa kuuluvien, sykki avuton, janoava sydän, mutta että hän vain oli liian ylpeä tunnustamaan sitä muille.
Välistä, nuoren miehen katsellessa metsiä ja vuoria, tai lukiessa Homerostaan, jota hän aina matkoilla kuletti mukanaan, tunsi hän, kuinka tytön silmät vuorostaan kauan ja kiinteästi tarkastelivat hänen kasvojaan. Jos hän silloin äkkiä katsahti ylös, ei tyttö millään tavalla koettanut salata katselleensa häntä. Kuitenkin kesti hän niin levollisesti nuoren miehen katseen, että tämä käsitti ei merkitsevänsä tytölle sen enempää kuin hänen tielleen sattuneet esineetkään, joihin kenties maksoi vaivaa tutustua. Pari kertaa oli tohtori yrittänyt kehittää edelleen heidän salissa alottamaansa keskustelua. Mutta se ei koskaan onnistunut. Iltaisin heidän saavuttuaan majataloon, vältti tyttö heidän joutumistaan kahden kesken, ja kuitenkin näki nuori mies selvästi, ettei tämän hänen arkuutensa pohjana ollut minkäänlaista tarkoitusperää yhä enemmän häntä kiehtoa. Tyttö ei häntä tarvinnut, hän vain suvaitsi olla häneen mieltynyt kuten niin paljoon muuhunkin ympärillään, mistä hänellä saattoi olla hyötyä.
Hän käsitti tuon, ja hänen mielensä kävi yhä raskaammaksi mitä pitemmälle aika kului. Sillä hänelle kävi yhä selvemmäksi, että hän tarvitsi tyttöä, että hän ei enää tullut toimeen ilman hänen läheisyyttään, vaikka hänen täytyikin tuo läheisyys salaisin tuskin ostaa.
Ja vihdoin oli hän iloinen, kun he lähestyivät päämäärää. Matka, jonka tähän aikaan helposti kulkee kahdessa päivässä, oli kestänyt kymmenen vuorokautta. Hän oli useasti koettanut katkaista kahleensa, jotka suljetuissa vaunuissa, neljän kesken, niin tiukasti olivat kietoutuneet hänen sydämensä ympärille. Mutta painostus ei tahtonut hälvetä hänen sielustaan postimiehen vieressäkään, hänen vapaalla, ilmavalla istuimellaan. Hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän vapaaehtoisesti oli syössyt itsensä tähän vankeuteen. Ne vähäiset kokemukset, joita hänen sydämensä tähän saakka oli saavuttanut hänen nopeasti unohtuneitten lemmentarinainsa aikoina, olivat kuitenkin olleet riittäviä häntä ajoissa varoittamaan, joka kerta kun hän senjälkeen oli ollut tuhlaamaisillaan enemmän sydänvertaan kuin asia ansaitsi. Ja nyt niin kiihkeästi kasvava intohimo tuota viileätä, ylpeätä, jalosukuista ja korkealle hänen ylitseen tähtäävää nuorta kaunotarta kohtaan, jonka mielestä hän oli kyllin hyvä täyttämään vanhan papin sijan pienen pojan opetuksessa, — ja hänen tulevaisuutensa verhottu kuva, — Italia, jonka kynnyksellä hän oli palannut — hän sanoi itselleen vasten kasvoja, että hän oli liian mieletön kaksikymmentäkuusivuotiaaksi filosofiksi, että hänen menettelynsä läheni mielisairauden rajoja — silloin vain välinpitämättömästi viskattu sananenkin vaunuista noilta salaperäisiltä huulilta, ja pehmeät kädet tuntuivat äkkiä pyyhkineen pois kaiken hänen uhmansa ja hänen sielunsa vapauden vaatimuksen, ja hän jaksoi tuskin odottaa, kunnes ehti kuski-istuimelta takaisin vaunuihin saadakseen jälleen nähdä mustan päähineen ympäröimät nuoret kasvot.
Viimeisen yön he olivat viettäneet Grazissa. He olivat saapuneet sinne niin aikaisin, että Victoire oli rauhallisena saattanut jättää äitinsä vieraskotiin pasianssipelinsä ääreen ja lähteä Philippin ja Zephyrinen kanssa, joka melkein haaveellisella tavalla näytti olevan kiintynyt tohtoriin, katselemaan ihanaa kaupunkia. Hän itsekin oli harvinaisen iloisella mielellä. Zephyrine laski leikkiä neidistään vakuuttaen hänen silmäinsä loistavan siitä ilosta, että hän jo huomenna näkisi jälleen vanhan ihailijansa pater Danielin. Mutta kun he seuraavana päivänä kaksi tuntia kestäneen matkan jälkeen lähestyivät sitä laaksoa, jossa Hainstettenin linna sijaitsi, sumensi hänen tavallisesti niin tyyntä otsaansa syvä surumielisyys, jota hän ensi kerran ei jaksanut peittää. Philipp ei saattanut pidättäytyä kysymästä, herättikö kotiintulo tuskallisia muistoja. — Ei, vastasi hän, ainoastaan ahdistusta, että entinen iloton elämä on alotettava juuri siitä, mihin sen neljä viikkoa sitten jätin. Tai luuletteko tosiaankin, että elävä ihminen saattaa tyydyttää onnenjanoaan yksinomaan täytetyillä velvollisuuksilla? Se on samaa kuin syöttää nälkäiselle puunkuorta. Se täyttää tyhjyyden, vaan ei syövy vereen. Mutta miksi puhua tässä?
Nuorella miehellä oli sana valmiina, mutta toisten läsnäolo sai hänet vaikenemaan. Hän näki tytön nopeasti kääntyvän äidin puoleen, asettavan kuntoon hänen päähineensä, jonka hän oli työntänyt pois, ja kasvot jälleen iloisina kertovan hänelle, että he kohta olisivat kotona. Joko näet Cäsarin? kysyi pieni rouva, ja hänen kuihtuneille kasvoilleen kohosi kevyt punerrus. — En, äiti. Kuten tiedät, en ole ilmoittanut sanaakaan tulostamme. Tahdoin yllättää heidät kaikki nähdäkseni kerrankin, kuinka he käyttäytyvät itsekseen jätettyinä.