Senjälkeen hän antoi postimiehelle käskyn pysähtyä. — Teidän täytyy asettua kuski-istuimelle, tohtori, sanoi hän hymyillen. Me olemme turhamaisia vanhasta pesästämme ja sieltä se näyttää kauneimmalta.
Hän totteli heti, ja he ajoivat nyt täyttä ravia tasaista tietä myöten linnaa kohti, joka komeana kohosi laakso-aukeaman takana korkeahkolla kukkulalla tiheän lehtimetsän keskellä. Ylimmät ikkunat kimaltelivat keskipäivän auringossa, harmaan liuskakaton takana aukeni läpinäkymättömän tiheitä metsiä, jotka ulottuivat läheisen vuoren puoliväliin, niin että paljaat vuorenhuiput kohosivat kuin harmaa hiekkaharju tummanvihreästä merestä. Pitkulaisen laakson uloimmassa pohjukassa näkyi harvaanasuttu talonpoikaiskylä, jonka keskeltä hohti pienen kirkon punainen tiilikatto.
Kohta kääntyivät he ikivanhaan käytävään, joka oli puu-istutuksin reunustettu melkein linnaan asti. Ilma oli viileätä ja puhdasta, molemmin puolin aukeavilla valoisilla niityillä surisi lukemattomia mehiläisparvia ja oksien lomissa kaarteli pesäänsä rakentavia lintuja. Yhtäkkiä kuului koiran haukuntaa. — Se on Hektor! huudahti Zephyrine. Se ensimäisenä toivottaa meidät tervetulleiksi. — Philipp näki kaukaa suuren, keltaisen, tanskalaisen doggin aivankuin hurjistuneena syöksyvän vaunuja kohti; saavutettuaan vaunut, koetti se ilosta ulvoen syöksyä sisään, niin että neidin täytyi antaa pysäyttämiskäsky, ettei koira olisi musertunut pyöriin. Samassa oli se hurjalla hyppäyksellä vaunuissa, Zephyrine huudahti, äiti siirtyi vain hieman syrjemmälle, ja koira asettui Victoiren hyväilemänä arvokkaasti sille paikalle, jonka Philipp oli jättänyt, kunnes jälleen lähempänä linnaa syöksähti ulos.
He olivat saapuneet rakennuksen pihapuolelle, josta vei portaat koko sivuseinää kiertävälle parvekkeelle. Sen kiviaitauksella seisoi ruukuissa korkeita, pyöreäksi leikatuita oranssipuita, oleandereita ja pieniä sypressejä. Sen takana sijaitsi korkea puutarhasali, jonka ovet ja akkunat olivat auki niin että tuulenhenki pääsi kevyesti liikuttamaan punasilkkisiä ikkunaverhoja, jotka niinkuin löysät purjeet ja liput liehuivat tulijoille. Täältä näki ranskalaiskuosiseen puutarhaan, joka tällä hetkellä suihkukaivoineen, taxuspensaineen, kivisine maljakkoineen ja pikku kuvanveistoksineen äänetönnä lepäsi kevätauringossa. Muutenkin näytti koko talo nukkuvan kuin ruusuprinsessan linna. Pian kuitenkin näkyi elämää. Mataloista sivurakennuksista, jotka olivat kätkössä pensasaitojen takana, riensi muutamia palveluskuntaan kuuluvia henkilöitä; vanha taloudenhoitajatar, joka ei heti ollut löytänyt päähinettään, nousi kasvot hehkuvan punaisina portaita ylös, pehtori, puutarhuri, vieläpä kokkikin valkeassa myssyssään ilmestyivät parvekkeelle, jossa vanha rouva heti oli istuutunut matalahkoon nojatuoliin ja kerta kaikkiaan selitti, ettei hän enää milloinkaan lähde täältä pois. Hän ei enää näyttänyt ajattelevan pientä poikaansakaan mielihyvän vuoksi, jota hän tunsi päästyään vihdoin jälleen tutulle paikalleen kauan kaivattuun rauhaan.
Neiti oli heti lähettänyt noutamaan pikku veljeään, joka tähän aikaan tavallisesti oli pappilassa harjoittelemassa soittoläksyään. Muutaman minuutin kuluttua syöksyi poika parvekkeelle paljain päin, vaaleat hiukset hujan hajan punaposkisten kasvojen ympärillä, joista loistivat sisaren ruskeat silmät. Hän heittäytyi vallattomasti äidin kaulaan, juoksi sitten sisaren luo, jonka veti mukanaan hurjaan riemutanssiin, ja otti vihdoin Zephyrinen kunnianarvoisen pään niin varomattomasti käsiensä väliin suudellen häntä molemmille poskille, että kiivaasti toruva arvon neiti vain vaivoin saattoi puolustautua. Vasta silloin huomasi poika vieraan, ja hänen kirkas otsansa sumeni. Hän oli nyt silmiinpistävästi sisarensa näköinen, joka hymyillen tarttui hänen käteensä ja esitti hänelle tohtorin. — Emme me aina ole näin vallattomia, selitti sisar, ja kun vain tahdomme, on meillä sangen älykäs pää sekä lahjoja kaikenkaltaisiin taiteisiin ja tieteisiin. Kuinka pitkälle olet päässyt Haydn'in sonaatissa? Mutta senhän voin kysyä herra pastorilta itseltään.
Tämä tuli hiljaisesti, horjuvin polvin samaa tietä, jonka poika oli syöksynyt tuulispäänä, vanha, hintelä ukko lempein apostolinkasvoin, jotka, hänen nähtyään tulijat, kirkastuivat sanan varsinaisessa merkityksessä. — Voitteko uskoa, kuiskasi neiti tohtorille, että tuo kunnianarvoisa Jumalan palvelija lapsenhymyineen on jesuiittain kasvattama, jotka tavallisesti osuvat oikeaan valitessaan omiaan? Nähtävästi he kuitenkin huomasivat, ettei nuori pater Daniel tuottaisi heille milloinkaan erikoista kunniaa, ja olivat iloisia saadessaan hänet eroamaan veljeskunnastaan. Isäni oppi hänet tuntemaan matkoillaan ja, saatuaan tietää hänen surkean tilansa, toimitti hänet papiksi kirkkoomme. Täällä oli ennen linnankappeli, ja kappalainen asui sen vieressä pienessä talossa. Olemme sen säilyttäneet senkin jälkeen, kun kylän asukkaille kaukana laaksossa rakennutimme oman kirkon. Ja niin on Cäsarin ensimäinen opettaja ollut näin lähellä. Mutta hyvä vanhus on jo jättänyt kahdeksankymmenennen ikävuotensa, näettehän, kuinka työlästä hänen on liikkua.
Nämä sanat sanottuaan riensi hän alas portaita, tervehti pappia, ja talutti hänet varovasti ylös äidin luo, jonka kättä vanha mies kunnioittavasti suuteli. Victoire oli sillävälin kääntynyt pehtorin puoleen ja kaikille muillekin oli hänellä ystävällinen sana. Philipp näki, kuinka kaikkien silmät luottamusta ja syvää alamaisuutta kuvastaen katselivat tuota nuorta olentoa; hän oli kuin ruhtinatar, joka väliaikaisen hallituksen jälkeen jälleen on palannut maahansa ja ottaa hallitusohjat takaisin pehmeisiin, mutta lujiin käsiinsä.
Vanha taloudenhoitajatar, jolle neiti oli sanonut sanasen, lähestyi nyt tohtoria ja kysyi, suvaitsiko hän lähteä huoneeseensa. — Se on vain väliaikainen maja, huudahti neiti hänelle. Jos sen asema ei teitä miellytä, saatte itse valita, missä mieluinten tahdotte asua. Näettehän, että meillä täällä vanhassa talossa on kyllin tilaa.
Kuin unessa seurasi hän opastajaansa puutarhasalin kautta suureen rappukäytävään, joka aukeni rakennuksen etupuolella. Korkeitten, kapeitten ikkunoitten kautta virtaili tulvimalla sisään valoa, niin että hänen silmiään melkein huikaisi ja hän astui puoliksi suletuin silmin leveitä portaita toiseen kerrokseen. Sinne päästyään pysähtyi hän hetkiseksi käsipuuhun nojautuen ja katseli allensa syvyyteen. Vanha linna oli, kuten hän selvästi tunsi, Ludvig neljännentoista maailmanherruuden ja versailleslaisen makusuunnan aikana rakennettu ylellisellä loistolla, joka ainoastaan muutamissa kohdin näytti jonkun verran kalvenneen. Yksinpä kullatuita kipsikoristeitakin näytti vain kevyt pölykerros peittävän. Hänet valtasi omituinen pelon ja alakuloisuuden tunne. Tätä kaikkea oli neiti lapsuudestaan asti tottunut näkemään, ja niin kauas kuin hänen katseensa ulottui tämän taikalinnan akkunoista, totteli kaikki hänen pienintäkin vihjaustaan. Samassa muistui nuoren miehen mieleen se ahdas rappukäytävä, joka oli johtanut hänen vanhempiensa asuntoon. Ja nyt oli hän täällä tuon ylpeän valtijattaren alamaisena tuntien kuitenkin itsensä kykenemättömäksi sietämään naisen käskynalaisuutta. Jos ei hän olisi hävennyt pelkuruuttaan, olisi hän mieluinten jättänyt opastajansa siihen, rientääkseen portaita alas ja paetakseen takaisin vapauteen loistavasta vankilastaan.
Mutta kunnon taloudenhoitajatar, joka oli siksi hyvin koulutettu, että kohteli talon vieraita kaikella mahdollisella kunnioituksella siinäkin tapauksessa, etteivät nämä tehneet ylhäissukuisen vaikutusta, oli jo avannut yhden niistä monista ovista, jotka veivät valoisaan käytävään, ja pyytäen anteeksi, ettei kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa, kun herrasväkeä ei vielä oltu odotettu takaisin, vetänyt ylös akkunoitten eteen pudotetut verhot ja laskenut sisään raikasta vuoristo-ilmaa. Tohtori saisi täällä nauttia aamu-auringosta; huone oli tosin korkealla, mutta sitä hiljaisempi, koska koko yläkerrassa ei nykyään asunut kuin pehtori vastakkaisessa sivustassa.