Philipp oli astunut akkunan luo ja jäi yllättyneenä katselemaan eteensä aukeavaa ihmeen ihanaa kuvaa, puutarhaa ääressä, puiston ikivanhojen puitten latvoja sen takana ja vuoria, jotka rajoittivat taivaanrantaa. Alhaalta parvekkeelta helähti tänne hänen luokseen Victoiren ääni, joka hieman kuurolle papille kertoi Milanon kuulumisia, ja pojan nauru, kun Zephyrine parhaansa mukaan oli kertonut hänelle pari hullunkurista matkaseikkailua. Ja kun hän ulkona metsän yläpuolella näki suuren petolinnun kaartelevan ja kohoavan yhä korkeammalle siniseen, sädehtivään eetteriin, tuntui hänestä äkkiä kuin hänkin olisi saanut näkymättömät siivet, jotka kantoivat hänet kauaksi inhimillisten surujen yläpuolelle, elämän korkeuksiin, joista hän tähän saakka tuskin oli uskaltanut uneksiakaan.
* * * * *
Niin hän jäi, ja nukuttuaan ensimäisen yön tämän katon alla, tuntui se hänestä itsestään ja kaikista muistakin talossa niin luonnolliselta ja välttämättömältä, että siitä ei sen enempää puhuttukaan. Voitettuaan ensin hämmennyksensä, oli hän kaiken hänelle oudon loiston keskellä alkanut käyttäytyä kevyesti, vapaasti ja huolettomasti ikäänkuin hän koko elämänsä iän olisi syönyt hopealautasilta ja juonut jaloja viinejä hiotuista kristallilaseista. Sillä perimmältä pohjaltaan askaroitsi hän liian paljon sisäisten asioittensa kanssa kiinnittääkseen suuressa määrin huomiotaan ulkonaisiin seikkoihin mikäli ne eivät kosketelleet hänen suurta elämänkysymystään.
Hän oli pyytänyt, ettei Victoire kertoisi pikku veljelleen, mitä uusi asujain tälle tulisi merkitsemään. Poika mitteli alussa tuntematonta aroin, melkein uhmailevin katsein. Hän oli tottunut siihen, että häntä kohdeltiin hyväillen, puolittain hemmoteltiin kuin lasta, puolittain pidettiin arvossa kuin tulevaa linnanherraa ainakin. Hän ällistyi, kun tohtori ei välittänyt hänestä vähääkään, ainoastaan puhuessaan toisille, suuntasi jonkun kerran katseensa häneenkin. Sekin häntä suututti, että tohtori heti kutsui häntä sinuksi. Mutta illalla heidän istuessaan teepöydässä, kun Victoire oli johtanut keskustelun viime aikojen valtiollisiin selkkauksiin ja Philipp yksinkertaisella tavallaan kertoili kokemiaan, kuunteli poika kiihkeän jännityksen vallassa. Seuraavana aamuna aikaisin koputti hän varovasti vieraan ovelle. Hän astui sisään hehkuvin poskin, katseli hämillään ja heräävällä luottamuksella ympärilleen huoneessa ja sanoi sisarensa lähettäneen hänet kysymään, kuinka tohtori oli nukkunut. Hän ei tunnustanut itse pyytäneensä lupaa mennäkseen tohtorin luokse. Sitten hän otti käteensä pöydällä makaavan pienen kreikkalaisen Homeroksen ja nähdessään oudot kirjainmerkit kysyi, mitä kieltä se oli. Philipp selitti sen hänelle ja alkoi kertoa Troijan sodasta, jonka loppuun hän ei luonnollisesti päässyt sinä päivänä, ei edes heidän iltapäivällä tekemällään kävelymatkallakaan. Siitä asti oli poika kaikkineen hänen vallassaan. Latinantunnitkin, joita yhä edelleen kaikessa rauhassa jatkettiin isä Danielin luona, alkoivat häntä enemmän miellyttää, senjälkeen kun uusi ystävä monella eri tavalla koetti hänelle selittää kuivia kieliopillisia sääntöjä ja opetti hänen noita kuolleita apukeinoja käytännössä tarvitsemaan ja harjoittamaan. Kaikki talossa huomasivat sen vaikutusvallan, minkä hän oli saanut omapäiseen poikaan, mutta kukaan ei sitä ihmetellyt, koska hänen olentonsa heti ensi hetkestä alkaen oli jokaisessa herättänyt ehdottoman luottamuksen tunteen. Ainoastaan kerran, kun opettajan yksi ainoa sana oli kyennyt hillitsemään pojassa valloille päässeen rajupäisyyden puuskan, sanoi neiti hänelle hiljaa hymyillen: — Te panettelitte pahasti itseänne kertoessanne, ettei teistä ole kasvattajaksi. Tiedättekö, että te autatte minua myöskin kunnon Zephyrinen kasvattamisessa. Hän ei enää siinä määrin kuin ennen ikävysty vakavasti puheltaessa. Ja villivarsamme olette täydellisesti kesyttänyt. Teidän täytyy joskus uskoa minulle, minkälaisia taikakeinoja käyttämällä sen niin pian saitte aikaan.
Hän oli jo vastaamaisillaan, ettei hänen tarvitse sitä tietää, koska hän näki hänen itsensä päivä päivältä niin paljon suuremmassa määrässä osaavan lumota ympäristönsä ihmisiä. Mutta hän jätti sen tekemättä, sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt, ettei milloinkaan latelisi neidille hienostelevia kohteliaisuuksia.
— Poika on voittanut sydämeni, sanoi hän. — Tehän tiedätte, neiti, etteivät ainoastaan suuret ajatukset lähde sydämestä, vaan myöskin hyvät, ja jos jokin tulee meille sydämenasiaksi, käy se myös helpoksi.
— Entä omat harrastuksenne? Teidän velvollisuutenne löytää itsenne? — Nuori mies katseli hiljaisena eteensä. — Minun täytyy tunnustaa, että mitä enemmän seuraan tuon nuoren taimen kehittymistä ja kasvamista, sitä vähemmän huomaan itsessäni mielenkiinnon arvoista. Ken tietää, vaikka olisikin ollut teidän tehtävänne osoittaa, mihin oikeastaan olen määrätty.
Tyttö ei vastannut mitään tähän kaksimieliseen lauseeseen, ja sitäkin nuori mies hänessä ihaili. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut naisellista olentoa, joka niin varmasti olisi osannut hallita itseään menettämättä silti viehätysvoimaansa ja lapsellisen viattomuuden piirrettään. Hän näki päivä päivältä kasvavalla ihmetyksellä, mikä huolten ja velvollisuuksien taakka lepäsi noilla hennoilla harteilla ja kuinka leikkien ne näyttivät sen kantavan. Sillä yksinpä laajan maatilan pehtorikin neuvotteli neidin kanssa, ennenkuin ryhtyi minkäänlaisiin suurempiin ja laajakantoisempiin toimenpiteisiin. Suunnattomat metsät, jotka antoivat työtä useille sahoille, laajat laidunmaat, suuri alppikarjatalous, patronaattivelvollisuudet, kylässä — kaikki tuo tuntui menestyvän vain, kun nuoren valtijattaren kirkas silmä sitä seurasi. Monena aamuna, kun Philipp oli kaivannut häntä aamiaispöydässä, näki hän hänen palaavan pienen vanhan juoksijansa selässä pehtorin seurassa pitkältä ratsastusmatkalta, jolle hän jo ennen päivän nousua oli lähtenyt käydäkseen omin silmin katsomassa maatilansa etäällä sijaitsevia alueita. Hän käytti silloin itse sommittelemaansa yksinkertaista pukua, koska naisten keimailevat ratsastuspuvut eivät häntä miellyttäneet. Milloinkaan ei hän nuoresta miehestä ollut viehättävämpi kuin kasvot kalpeina — jokainen ponnistus teki hänet kalpeaksi — istuessaan höyryävän eläimen selässä ja kävelyttäessään sitä vielä hetkisen käytävässä, kunnes kevyesti nojautuen uskollisen palvelijan käsivarteen, hypähti alas.
Ja kuitenkin olivat nämä ainoat hetket, jolloin nuori mies jälleen muisti heidän välillään vallitsevan yhteiskunnallisen juovan. Hän tunsi häpeää, että oli laiminlyönyt kaikenkaltaiset ritarilliset harrastukset. Selittäen tahtovansa olla Cäsarin seurassa, joka jo taitavasti ohjasi tulista poniaan, pyysi hän ottaa osaa pojan ratsastustunteihin. Victoire heitti häneen silmäyksen, joka tunki hänen sisimpäänsä, ja ikäänkuin tahtoi anastaa hänen sydämensä syvimmän salaisuuden. — Kaikki hevoset ovat vieraittemme käytettävinä, vastasi hän välinpitämättömästi. Cäsar on tuleva iloiseksi saadessaan teidät mukanaan ratsastamaan.
Hän näytti tällä tahtovan huomauttaa, ettei hän omasta puolestaan kaivannut hänen seuraansa ratsastusretkillään. Nuori mies tunsi tuskaa niinkuin olisi jääkylmä käsi kosketellut kipeätä haavaa. Kuitenkin sai neidin tasainen ystävällisyys hänet jälleen epäilemään, oliko hän tarkoittanut todella huomauttaa häntä.