Oli miten oli, — hänen tilansa oli jo niin toivoton, ettei hänellä olisi ollut tahtoa eikä voimaa vetäytyä takaisin. Varsinkin heidän jokailtainen yhdessäolonsa antoi yllykettä hänen tuskaiselle raskasmielisyydelleen. Tytön oli silloin tapana, kun äiti ei enää kyllin selvästi nähnyt pelata pasianssiaan, ja kun hänen lampunvalossa täytyi säästää silmiään, istuutua flyygelin ääreen puutarhasalissa ja laulaa Gluck'in oopperoista kaiken, mikä soveltui hänen äänelleen. Vanhan rouvan lemmikeitä olivat Armida ja surullinen Iphigenia, hän oli onnellisina päivinään kuullut ne lukemattomia kertoja. Victoire sitävastoin antoi mestarin kaikista teoksista etusijan Orpheukselle. Hänen laulaessaan niitä liikuttavia säveliä, joilla sankari lumoaa manalan henget, istui Philipp jossakin suuren huoneen nurkassa, liikahtamatta, henkeään pidättäen kuten ihminen, jota koko pitkän päivän kestäneen helteen jälkeen äkkiä kohtaa sekä järisyttävä että virkistävä ukonilma. Useasti oli laulun tekemä vaikutus niin voimakas, että hänen heti laulun loputtua täytyi paeta huoneeseensa kyynelin itseään keventääkseen. Eikä hän enää sinä iltana tullut näkyviin.

* * * * *

Näin oli kaksi kesäkuukautta kulunut, ja vaikka hänen sisäinen ihmisensä päivä päivältä kävi yhä reveltyneemmäksi ja neuvottomammaksi, kulki kaikki ulkonaisesti tasaista kulkuaan tuon kirkkaan tahdon ja noitten valppaitten, mustien silmien herruuden alaisena. Maatila sijaitsi niin yksinäisessä seudussa ja äidin tila soveltui niin vähän seura-elämälle, että vieraitakaan ei koskaan käynyt. Ainoastaan kerran, siihen aikaan, kun ruusut kukkivat, tuli Hainstetteniin tuttava, suurilukuinen perhe Grazista ja asettui meluisena ja kursailematta sinne kokonaiseksi viikoksi. Tämä äkkirynnäkkö näytti miellyttävän kaikkia muita paitsi Victoirea. Kuitenkin näki Philipp, ettei hän antanut tuon huvitusten pyörteen, joka nyt riehui talossa ja puutarhassa, järkyttää tasapainoaan. Hän itse, saatuaan ensimäisessä päivällispöydässä osakseen tuota hyväntahtoisen alentuvaa kohtelua, jolla ylhäinen väki luulee kunnioittavansa nimetöntä kotiopettajaa, pysyttelihe koko ajan huoneessaan. Ilmaantuessaan aterioille, näytti hän välinpitämättömille kasvon ilmeineen ja ivallisine kohteliaisuuksineen ylimielisestä joukosta siihen määrään ikävältä, että se piti parhaana olla tuhlaamatta hänelle sen enempää armonosoituksia. Yksinäisyydessään, kun ei poikakaan, jota hän rakasti, päiväkausiin ehtinyt hänen luokseen, petti hänet vain liiankin usein työläästi taistelemalla saavutettu voima, ja hän heittäytyi jonkinlaisella nautinnolla tuskainsa valtaan kuunnellessaan parvekkeelta kaikuvia nuorten herrojen ja neitosten vallattomia ääniä; näillä ei suinkaan ollut pienintäkään aavistusta, kuinka suureksi heidänkin ja nuoren linnan neidin välinen juopa jäi.

Silloin hänessä äkkiä tapahtui muutos, niin silmiinpistävä, ettei se jäänyt vierailtakaan huomaamatta. Viimeisenä päivänä hän jäi vasten tapaansa aterian jälkeen puutarhaan ja otti niin hyväntuulisena ja varmalla tottumuksella osaa nuoren herrasväen leikkeihin ja ilonpitoon, että häntä katseltiin ihmetellen, ja yksi ja toinen tunnusti kuiskaten toverilleen, että kotiopettaja ei ollut hullumpi, ja että jos sen olisi ennemmin tietänyt, olisi hän ollut sangen hupaisa lisä heidän seuraansa. Victoirekin heitti häneen silloin tällöin tutkivan katseen, johon hän hiljaisesti hymyillen vastasi. Mutta iltasella, kun hälisevä vierasjoukko vihdoinkin oli siirtynyt pois ja koko talo näytti hengähtävän helpoituksesta, kohtasi neiti hänet talouspuuhista palatessaan puutarhasalissa, jossa Zephyrine oli juuri sytyttänyt flyygelin kynttilät, koska äiti ikävöi musiikkia. Koko viikon oli soitettu vain tansseja.

Tohtori istui avonaisen soittokoneen ääressä ja katseli uneksivasti hymyillen valkeita koskettimia aivankuin olisi niillä nähnyt tuttujen kapeitten tytönsormien liukuvan edes ja takaisin. Tyttö oli jo hetki sitten tullut hänen luokseen pehmeätä mattoa myöten, ennenkuin nuori mies huomasi hänen läheisyytensä ja nousi ylös pyytäen anteeksi, että oli anastanut hänen paikkansa.

— Tunnustakaa, tohtori, sanoi hän, että tunnette ikäänkuin toipuvanne, kun talo jälleen on käynyt hiljaiseksi, ja Orpheus taas saa astua manalaansa, kirjavan, meluisan elämämme jälkeen täällä.

Tohtori katsoi häntä iloisesti silmiin. — Teidän tähtenne varsinkin olen iloinen, kun tuo laskiaisilveily on päättynyt. Olen nähnyt, kuinka vastenmielistä teidän oli aamusta iltaan sietää tuota naamioleikin kaltaista elämää. Totta puhuakseni, oli tuo humu minulle vain ensi aikoina vastenmielistä. Viime päivinä oli minun niin hyvä olla, ettei mikään olisi minua kyennyt häiritsemään maailmassani. Kenties minun onkin kiittäminen äskeistä päällekarkausta siitä, että niin äkkiä pääsin itsestäni selville. Se oli aivankuin käännekohta ruumiillisessa sairaudessa.

Tyttö katseli häntä kysyvin silmin. — Saanko tietää, kysyi hän arasti, mitä teille on tapahtunut?

— Miksikä ei, armollinen neiti. Enkö jo tuttavuutemme ensi hetkinä tehnyt teille suurrippiä? Salaisinko nyt teiltä sellaista, joka koskee sieluni autuutta? Mutta älkää odottako mitään erityistä. Luulen vain löytäneeni sen perustan, jolla minun täytyy seisoa valloittaakseni osani maailmaa. Kun täällä alakerroksessa leikittiin ja tanssittiin, sain päähäni ruveta penkomaan kirja-arkkuani, jonka jo kolme viikkoa sitten pyysin tänne kotoani, mutta johon en vielä alakuloisen mielentilani vuoksi ollut kajonnutkaan. Silloin sattuivat käsiini vanhat lohduntuojani kreikkalaiset murhenäytelmät, ja sen enempää ajattelematta aloin lukea. Tuskin olin päässyt toisen kappaleen loppuun, kun heitin kirjan pois ja kävelin kuin mieletön ainakin pari tuntia edes ja takaisin huoneessani, puoleksi huumaantuneena, puoleksi huikaistuna, kun suomukset vihdoinkin olivat pudonneet silmistäni. Muuan aate, joka jo kauan oli minussa itänyt ja kehkeytynyt, oli äkkiä puhjennut täyteen kukoistukseensa. Nyt tiedän, mihin minun ensimäiseksi on ryhdyttävä: aion kirjoittaa kirjan, neiti Victoire, kauniin, voimakkaan kirjan, jossa on niin paljon elämää ja henkeä, että se ansaitsee joutua maailmaan.

— Te hymyilette, armollinen neiti, jatkoi hän, vaikka tyttö vakavana pudisti päätään. Te luulette, että minä, koettaessani tutkia itseäni, liioittelen ja luulottelen päinvastoin kuin Kisin poika, joka lähti hakemaan aasia ja löysikin kuningaskunnan. Mutta vaikka te olisittekin oikeassa ja vaikka ei aatteeni olisikaan niin suuriarvoinen kuin vielä itse luulen, ei se merkitsisi mitään: pääasia ei suinkaan ole saada aikaan jotakin ennenkuulumatonta, katoamatonta, vaan oppia uskomaan itseensä ja nousemaan niin korkealle kuin luonto kullekin sallii. Saada iloa itsestään, eikö siinä ole kaikki, mitä poloiselta ihmislapselta voidaan vaatia? Vasta silloin kykenemme tuottamaan kanssaihmisillemmekin iloa, joka kuitenkin on korkein velvollisuutemme ja paras onnemme. Saatuani siinä määrin itseluottamusta, että uskon voivani sanoa jotakin, joka pelastaa maailman monesta ahtaasta väärinkäsityksestä, on minusta hävinnyt kaikki raukkamainen hentomielisyys ja tuo katkera kykenemättömyyden tunne, joka minut raskaana valtasi etenkin kun te lauloitte Orpheus aarioitanne, ja minä joka säveleestä saatoin kuulla, mikä voimakas sielu teidän rinnassanne asuu.