Hän oli lausunut viimeiset sanansa hiljaisella äänellä, josta ilmeni syvä liikutus. Tyttö vältti hänen katsettaan.
— Ja tuosta kaikestako saatte kiittää kreikkalaisia murhenäytelmiänne? Sisältävätkö nuo vanhat surulliset tarut, joita tosin vain kuulopuheista tunnen, niin paljon iloa ja itsetuntoa?
— Olisin onnellinen, jos sallisitte minun viedä teidät tuohon ihmemaailmaan. Keitä varten sitten ovat nuo ikuiset runot, jos ne teille jäävät vieraiksi? Mutta te ette saa sanoa niitä surullisiksi. Kun niitä syvemmältä tutkii, henkii niistä leppoisin rauha ja iloisuus. Niitä käsittelevät oppineet herrat eivät vain ole löytäneet avainta niitten sisimpään salaisuuteen, ja niin on se iloinen muoto, joka kätkeytyy kauhunnaamarin taakse, useimmille jäänyt vieraaksi.
— Ja sen te nyt tahdotte paljastaa?
— Se on itsestään ilmaantuva, kun olen poistanut tieltä kaikki valhevalot. Te elätte täällä niin etäällä esteettisten koulukuntien suunpieksännästä ja eripuraisuuksista. Mutta tekin olette varmaan lukenut, että todellisessa murhenäytelmässä tulee olla niinsanottu traagillinen syynalaisuus, ja edelleen, ettei sattumalla täysiarvoisessa taideteoksessa saa olla minkäänlaista tehtävää. Ja katsokaahan: mitä edelliseen tulee, olen päässyt siihen, että rikosta ainoastaan siinä tapauksessa voi nimittää traagilliseksi, kun se todellisen siveellisyyden tuomioistuimelta katsoen ei ole rikos. Sillä kuka voi kieltää, että esimerkiksi rikollinen sellainen kuin Macbeth — niin suurella runollisella voimalla kuin hän onkin kuvattu — kärsimällään rangaistuksella vain tyydyttää tavallisen arkipäiväisen oikeudentunnon, eikä kykene traagillisesti järkyttämään mieltä, vaikka itse manalan peikot ja hengetkin ovat loihditut esiin nostamaan hiuksiamme pystyyn. Suuri murhenäytelmäin mestari on tässä taitonsa avulla siinä määrin aateloinut vähäpätöisen traagillisen aineksen, että ihmiskunta ei huomaa tarun kelpaamattomuutta siihen tarkoitukseen. Ottakaa sitävastoin yksinkertainen, melkein lapsekas rakkaustarina, vaikkapa noitten viattomien, nuorten, toisilleen vihamielisiin sukuihin kuuluvien ihmislasten, jotka halveksivat ihmisviisautta eivätkä laskeneet seurauksia ja, — kun eivät voineet elää ilman toinen toistaan, — sortuivat yhdessä kuolemaan! He eivät tehneet muuta rikosta kuin uskalsivat seurata sydäntään. On traagillista syntyä maailmaan rinnassa sydän, joka ei suostu tinkimään syvimmästä tunteestaan. Kaikkien todellisesti traagillisten sankarien oikeutus ja salaisuus on tämä: heidän sisäinen aateluutensa tässä viheliäisyyden maailmassa, joka elämän keskiarvojen mukaisesti on laatinut lakinsa, syöksee heidät toivottomaan taisteluun, johon sortuvat jokapäiväisyyden painosta. Ja tähän keskinkertaisen salaliittoon ylevää vastaan, kuuluu myöskin se osa, jota sattuma niin usein näyttelee ja jonka otteet senvuoksi vaikuttavat niin järkyttävästi, kun ne muistuttavat meille niitä voimia, jotka nujertavat väkevimmätkin sielut, tuota ulkonaista, vähäpätöistä, suorastaan halpa-arvoista, joka usein murskaa ihanteen, — joskaan ei kykene sen sisäistä loistoa sumentamaan. Tässä juuri on sen iloisuuden lähde, joka jokaisen todellisen murhenäytelmän olemuksessa pulppuaa. Mutta suokaa anteeksi, armollinen neiti, tämä pitkä esitelmä, jonka täytyy jäädä teille sangen hämäräksi, kun ette ole kulkenut niitä teitä, joita myöten minä olen saanut varman vakaumukseni.
Tyttö oli tuokion aikaa ääneti ja mietti.
— Ettekö sallisi minunkin kulkea noita teitä? kysyi hän sitten. — Iltamme ovat usein hieman tyhjiä ja ikävystyttäviä. Kenties silloin lukisitte meille yhtä ja toista ja selittäisitte luetun ohessa, miten se olisi käsitettävä. Tiedättehän, kuinka oppimaton olen. Eikä Zephyrinekään ole vielä liian vanha jotakin oppiakseen. Ethän, rakas Zephyr?
Vanha opettajatar oli juuri astunut huoneeseen. Tajuttuaan, mistä oli kysymys, innostui hän siinä määrin, että olisi jo samana iltana tahtonut alottaa. Hän oli aina mielellään käynyt teaatterissa, varsinkin kun näyteltävä kappale oli ollut oikein kauhea ja liikuttava. Hän vain toivoi, että vanhojen pakanoitten murhenäytelmät olisivat säädyllisempiä kuin heidän epäjumalankuvansa.
Tohtorin kasvot olivat alkaneet hehkua onnea ja ylpeyttä, kun hän voi antaa tytölle jotakin, jota häneltä hänen kaikessa yltäkylläisyydessään puuttui. Heti samana iltana, heidän syötyään illallista ja äidin asetuttua nypläystöineen tavalliseen sohvannurkkaansa vihreän lampunvarjostimen taakse, alkoi tohtori lukea Antigonea, jota suoraan alkuteoksesta käänsi. Vasta seuraavana iltana pääsi hän loppuun. Aamupäivän hän oli käyttänyt jonkun verran valmistuakseen ja kyetäkseen mahtavimmissa kuoropaikoissa seuraamaan runomittaa. Hänen lopetettuaan puhkesi Zephyrine kiihkeään ylistykseen eikä voinut lakata ihailemasta hänen esitystaitoaan; mutta neiti istui pitkän aikaa ääneti. Vihdoin sanoi hän vain: — Nyt vasta oikein käsitän, mitä eilen puhuitte traagillisesta syyttömyydestä. Tässäkin — kuinka mieltä järkyttävää, että kaikki vain hiuskarvan verran olisi riippunut sattumasta ja kauhea kohtalo olisi vältetty. Mutta niin ei saa käydä. Ylevämielinen ja puhdas ei saa nauttia maallista onnea. Se kohoaisi muuten liian paljon heikkojen itsekkäitten joukkoihmisten yli. Sitä vain ette voi vaatia, että tuo tekisi minut iloiseksi. Olen kenties liian heikko ja naisekas kyetäkseni pidättämään kyyneleitäni, vaikka ylpeänä tunnenkin, että tuo niin jalosti edesmennyt oli sukuani.
Hän nousi, ja astui avonaisen oven luo, jonka kautta puutarhasta tulvi sisään kuunvaloa ja suloista lehmuksen tuoksua. Vasta pitkän ajan kuluttua, kun jokainen oli hiljaisena vaipunut omiin mietteisiinsä, istuutui hän flyygelin ääreen ja soitti erään Bachin preludin, jonka viileinä ja rauhallisina keinuvat sävelaallot tyynnyttivät kiihottuneita hermoja kuin vilvoittava kylpy.