— Nuhtele vain minua, äiti! huudahti kaunis tyttö, viskasi hattunsa läheiselle tuolille ja heittäytyi matolle rauhallisen pienen olennon viereen vetäen häntä hellästi luokseen. Me olemme myöhästyneet anteeksiantamattoman paljon, mutta me emme tietäneet, että tie oli niin pitkä ja vuori niin jyrkkä. Mitä olet tehnyt koko tämän ajan?
— Se on kulunut hyvin, lapsi, vastasi vanha nainen unkarinkielellä, sillä hän puhui aina kotimaansa kieltä ollessaan kahden kesken tyttärensä kanssa. Peli on käynyt hyvin, myöskin tämä uusi, jota olen koettanut. Kuinkahan myöhä jo on? Missä on Zephyrine?
Tämä astui vasta nyt huoneeseen, sillä hänen sulous- ja arvokkuuskäsitteittensä mukaista ei ollut syöksyä ylös portaita kuten teki hänen entinen kasvattinsa.
— Rouva paronitar, sanoi hän, pyydän tuhannesti anteeksi, Nesschen kyllä selittää teille —
Pieni rouva nousi. — Pyytäkäämme valoa, sanoi hän, huomaan nyt vasta, kuinka pimeätä jo on —
Hän katseli tuskaisesti ympärilleen huoneessa. Zephyrine kiirehti sytyttämään suuren, vanhan kamiinin otsikolla seisovat vahakynttilät. Neiti oli astunut verannan ovelle ja katseli milloin alhaalla pihassa kasvavia ikivihantoja pensaita, milloin kuunsirppiä kadun toisella puolen olevan palatsin yllä.
— Äiti, sanoi hän äkkiä, tiedätkö, että saamme vielä yhden matkatoverin lisää? Olen löytänyt kotiopettajan Cäsarille, nuoren oppineen, joka jo huomenna lähtee kanssamme. Sinä tiedät, äiti, että hänen vihdoinkin täytyy ruveta saamaan kunnollista opetusta, pater Daniel on itsekin sitä mieltä.
— Kotiopettajan? toisti äiti. Vai niin — niinkö? Kotiopettajan! Kyllähän sinä, lapsi, sinä ja pater Daniel sen ymmärrätte.
— Onko se totta, Nesschen? huudahti vanha hoitajatar. Mutta milloin maailmassa — ja kuinka? — Enhän toki voi uskoa, että —
— Sen ainakin voit uskoa, Zephyrine, että olen pitänyt silmäni auki sill'aikaa kun sinun olivat ummessa. — Hän on hyvin vakava ja miellyttävä nuori mies, äiti kulta, luonnollisesti saksalainen, tohtori Philipp Schwarz.