— Nimeni on Philipp Schwarz.
— Ja minun Victoire Clemence, Hainstettenin vapaaherratar. Kun kuulette vanhan hoitajattareni kutsuvan minua nimellä Nesschen,[lyhennys sanasta Baronesschen; merkitsee pikkuparonitar] ei se ole mitään muuta kuin lempinimi, jolla hän lapsesta asti on minua kutsunut. Katsokaahan, tuolta pylväitten lomitse hän pyrkii tänne. Jos tahdotte valloittaa hänet, niin sanokaa sopivan tilaisuuden sattuessa muutamia kohteliaisuuksia hänen ylhäisistä liikkeistään.
He olivat kääntyneet portaihin päin, joita myöten nyt kiireesti nousi komea nainen silminnähtävästi kiihtyneenä, kasvot hehkuen sekä äskeisestä unesta että tuskasta, jonka neidin näkymättömiin katoaminen oli aiheuttanut. Hän pysähtyi hämmentyneenä huomattuaan vieraan. Mutta neiti esitteli hänelle tohtorin muutamin leikillisin sanoin, äänesti poislähtöä ja piti sitten aivan yksinään yllä keskustelua portille vievää tietä kuljettaessa. Alhaalla vaunujen luona tapasivat he portinvartijan, joka äreänä rypisti kulmakarvojaan nähdessään niin äkkiarvaamatta jälleen aamupäiväisen vieraan. Pian hänet kuitenkin hyvitti kelpo juomaraha, jonka tohtori pisti hänen kouraansa. Neiti puolestaan tuntui unohtaneen, että hän jo oli palkinnut vanhusta. Vanhus katseli silmät selällään vuoroin kultarahaansa, vuoroin nuorta tuhlaajatarta ja kuiskasi kuskille: englannitar! — Sitten hän kunnioittavasti auttoi neidin vaunuihin Zephyrinen keveästi nojautuessa vieraan käsivarteen kaikella sillä sulolla, mikä hänelle oli mahdollista.
— Ettekö lähde meidän mukaamme, tohtori? kysyi neiti istuessaan jälleen yksin vaunun peräistuimella. Näettehän, että tässä on tilaa. Me palaamme Monte Bericon kautta. Iltavalaistuksessa ovat vuoret varmaankin erinomaisen kauniit.
Nuori mies pyysi anteeksi, hänen täytyi vielä noutaa kirjeitä postista ja itse kirjoittaa muutamia. Hän oli käynyt hiljaiseksi ja sulkeutuneeksi, kun he eivät enää olleet kahden kesken. — Kuten tahdotte! vastasi neiti välinpitämättömästi. Toivottavasti siis jälleennäkemiin!
Hän nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään, Zephyrine heilautti vienosti tervehtien auringonvarjostintaan, ja vaunut vierivät pois.
* * * * *
Sillä aikaa istui eräässä Albergo di Roma hotellin korkeassa, ilmavassa huoneessa pieni nainen sohvassa pöydän luona, jolle hän oli levittänyt kortit ja pelasi väsymättömänä pasianssia. Aina päästyään pelin loppuun, nousi hän, astui ikkunan luo tai verannan ovelle, kuunteli pihasta ja kadulta tulevia ääniä ja soitti vihdoin kelloa kysyäkseen vähintäin kahdennentoista kerran kamarineidoltaan, eikö paronitar Victoire jo ole tullut takaisin. Saatuaan alati samanlaisen vastauksen, vaipui hän jälleen sohvan patjoille ja sekotti huoaten kortit uudelleen. Häntä katsellessa tuli ajatelleeksi puoleksi sammunutta hiilosta, johon aika ajoin sattuva tuulenpuuska saa syttymään pienen liekin, joka kuitenkin kohta jälleen hukkuu tuhkaan.
Huolimatta harmaista hiuksista, näyttivät pienet, hennot kasvot nuorekkailta loistavine, mustine silmineen, joitten katse oli avuttoman ihmettelevä ja rukoileva niinkuin lapsen, jota rangaistaan hänen itsensä oikein tietämättä minkävuoksi. Jos pelissä joku vaikea pulma suoriutui onnellisesti, pujahti yhä vielä kauniille huulille pienoinen hymyn hohde. Heti senjälkeen kävivät piirteet taas väsyneiksi ja huolestuneiksi.
Nyt ajoivat vaunut pihaan, joka erottaa rakennuksen kadusta; hän kuunteli jatkaen peliään, ja vaikka ovi aukeni, ja tytär nopeasti astui sisään, ei hän vieläkään laskenut kortteja käsistään.