Hän katsoi pitkään tyttöä ikäänkuin olisi noista kauniista, ylpeistä kasvoista, joilla nyt oli lempein ilmeensä, koettanut etsiä äskeisen kysymyksen syytä.
— Minä puolestani, jatkoi tyttö, tunnen aina jonkunlaista huimausta koettaessani selvitellä itselleni tätä salaisuutta; silloin tuntuu siltä kuin avuttomana liukuisi pohjattomaan syvyyteen. Mutta heti, kun minun itse on tehtävä jokin päätös, tunnen varman pohjan jalkojeni alla. Sillä oma tahtoni ei ole minulle koskaan salaisuus, siinä vain on pulma, kuinka saan sen suhtautumaan siihen suureen tahtoon, joka vallitsee maailmaa. Teidän täytyy tässä muistaa, mitä kerroin kotioloistani. Mihin joutuisinkaan, jos en — Jumalalle kiitos — tietäisi, mitä tahdon? Älkää senvuoksi panko pahaksenne, että käytän hyväkseni meidän harvinaista tutustumistamme ja otan vaarin kohtalon vihjauksesta. Sanokaa minulle suoraan, mitä luulette itsestänne tulevan, kun teidän kaksituhatta taalerianne ovat loppuneet ettekä ole löytänyt, mitä etsitte Italiasta?
Nuori mies tuijotti äänetönnä eteensä. Kenties te sen tiedätte, neiti, tahi aavistatte. Joka tapauksessa tietää sen kohtalo.
— Minun aavistukseni eivät liene erittäin iloisia tai lohdullisia. Mutta sanokaa minulle suoraan: täytyykö teidän juuri Italiassa odottaa sitä, mikä tuleva on? Minä pelkään, että tuollaisena yksinäisenä vaeltajana vaivutte yhä syvemmälle synkkämielisyyteen. Jos sallitte, teen teille ehdotuksen, jonka luonnollisesti voitte ottaa vastaan tai hyljätä?
— Miksi en sallisi, neiti?
— Olemme puhuneet niin monista asioista, että tällainen lyhytaikainen matkatuttavuus on aivan riittämätön. Miten olisi, jos vielä jatkaisimme keskustelua kaikessa rauhassa? Ehkä pääsisimme silloin tyydyttävämpiin tuloksiin. Sentähden ehdottaisin, että te vähäksi aikaa keskeyttäisitte matkanne, s.o. siirtäisitte sen hieman tuonnemmaksi, ja seuraisitte meitä maatilallemme. Siellä kenties olisi hieman pitkäveteistä, mutta koska olette ryhtyneet etsimään omaa itseänne, saattaisi yksitoikkoinen elämä vain olla teille avuksi. Ja jos se panee teidät epäröimään, ettette noin vain muitta mutkitta saata ottaa vastaan uppo-outojen ihmisten vierasvaraisuutta, voitte joutohetkinänne, kun ehditte itseltänne, pitää vähän huolta minun pikku veljestäni. Vanha pappi alkaa jo käydä lapselliseksi; minulla ei ole luottamusta hänen latinaansa ja kreikankielen taidossa hän itsekin tunnustaa puutteellisuutensa. Cäsar on kuin kesytön varsa, vaikka pohjaltaan hyvänluontoinen miehenalku. Teillä ei ole hänestä minkäänlaista huolta, niin että voitte täydellisesti olla oma herranne; minä itse otan tarkastaakseni koulun, josta en suuriakaan ymmärrä. Mitä sanotte tästä mielijohteesta?
— Ei, jatkoi hän hieman punastuen nähdessään nuoren miehen kiinteästi katselevan häntä, älkää sanoko vielä mitään näin heti, älkää tänään eikä huomenna. Minä unohdin, ettei opettaminen teitä erityisesti miellytä, ja tietysti sitäkin vähemmän, kun ette edes tunne tulevaa oppilastanne. Antakaa anteeksi hätiköimiseni. Mutta kun ajattelette, että minä yksin olen vastuunalainen pojan kasvatuksesta, ymmärtänette, kuinka hartaasti toivoisin hänen kasvavan niitten periaatteitten mukaisesti, joita uskon teidän omaavan — päättäen siitä vähästä, mitä olette minulle puhunut. Kunnon isäni antoi hänelle nimeksi Cäsar; hän oli haaveellisesti kiintynyt Napoleoniin, jonka armeijassa hän oli palvellut. Mutta minä pelkään, ettei pojasta tule minkäänlaista suuruutta, jos ei kukaan muu pidä hänestä huolta kuin vanha, heikko pappi ja hänen oma nuori sisarensa. Jos tekin nyt olisitte hieman taikauskoinen ja pitäisitte kohtaustamme erityisenä kohtalon viittauksena, tekisitte sen hyvän työn, että seuraisitte meitä kotiin, maatilallemme. Siellä perehtyisitte meidän elämäämme ja ennen kaikkea kasvattiinne. Jos ette voisi häneen kiintyä, sanoisitte sen suoraan. Ette siinä tapauksessa olisi menettänyt kuin pari viikkoa, joitten kuluessa olisitte oppinut tuntemaan kappaleen kaunista maatamme. Huomenaamulla varhain, kello yhdeksän, lähdemme. Jos ette vielä voi erota Palladiostanne, voimme odottaa ylihuomiseen.
Nuori mies ojensi hänelle äkkiä kätensä.
— Kiitän teitä, neiti, sanoi hän; kiitän teitä sydämellisesti tästä tarjouksesta. Kun en heti ota sitä vastaan, vaan pyydän miettimisaikaa huomisaamuun, tapahtuu se vain senvuoksi, että saitte sallimus-uskonne tarttumaan minuunkin. Tosin tiedän, ettei kukaan voi välttää kohtaloaan, mutta koska meidät kaikki kuitenkin kasvatetaan sellaisen ennakkoluulon varassa, että muka olemme tekojemme herroja, ja että meidän niitten suhteen täytyy ottaa huomioon järjen käskyjä — tehdäksemme tämän jälkeen kuitenkin sen, mitä emme voi tekemättä jättää — sallinette minun yön aikana odottaa korkeamman johdatuksen merkkiä. Jos sanoisin mitä tahtoisin, tuntuisi se kenties huonolta kohteliaisuudelta — ja senvuoksi vaikenen mieluimmin. Minulle valmistamanne täydellinen yllätys puolustanee avuttomuuttani. Ja aatelkaas, että minun pitikin nukkua pylvässalin portaitten viereen herätäkseni kohtalon lähetin sanomaan —
He kuulivat samassa huvilan sisähuoneista äänen, joka hätäisenä huusi muuatta nimeä. — Siinä on toinen unikeko, sanoi neiti hymyillen. — Tulkaa, minun täytyy esitellä teidät! Hänen ei tarvitse tietää vielä mitään suunnitelmastamme. Mutta minähän unohdin: en vielä tiedä, kenen saan esitellä.