Oi, neiti, huudahti hän, jos vastaisin teille tyydyttävästi tähän kysymykseen, saisitte tämän satunnaisen tuttavuuden ensi hetkenä kuulla minusta enemmän kuin oma äitini milloinkaan on aavistanut ja kuin parhaimmille nuoruudenystävilleni koskaan olen tunnustanut. Te kenties väsytte lopuksi — ei ainoastaan seisomaan kylmällä kivipermannolla vaan ennenkaikkea kuuntelemaan minua. Sallitteko minun saattaa teidät seuralaisenne luo?
— En, vastasi hän rauhallisesti. — Tehän tiedätte, että olen yhtä itsepäinen kuin uteliaskin. En siis väsy niinkään helpolla. Mutta te olette oikeassa, kävelkäämme hieman, ja sitten kerrotte minulle kaikesta. Ei kukaan ole parempi uskottu kuin sellainen, jota ei kenties enää koskaan elämässään tapaa. Jos minulla olisi salaisuuksia, uskoisin ne kaiken todennäköisyyden mukaan ennemmin teille kuin jollekin n.s. ystävättärelle, joka varmasti lörpöttelisi ne toiselle, joskin ehkä vain omalle miehelleen. Ja äitini — vieläkö teidän äitinne elää?
— Hän kuoli jo viisi vuotta sitten.
— Minun äitini elää, mutta hän on valitettavasti viimeinen, jolle saattaisin avata sisäistä elämääni. Hän rakasti niin intohimoisesti isääni, ettei hän enää hänen kuolemansa jälkeen — siitä on jo yli kahdeksan vuotta — ole kyennyt irtautumaan kummallisen alakuloisesta tylsyyden tilasta, johon tuska hänet saattoi. Niin elää hän jonkinlaisessa henkisessä puolihämärässä. Hän tajuaa kaiken ympärillään ja ottaa omalla tavallaan kaikkeen osaa, mutta hän on kuin ihminen, jonka kädet ovat halvaantuneet: hän ei tunne sitä, mihin hän koskettaa. Nyt käsitätte varmaankin, minkätähden minusta on tullut itsepäinen: minulla täytyi olla tahtoa kahden, vieläpä kolmenkin edestä, koska minulla lisäksi on pieni veli, joka tuli maailmaan vasta muutaman kuukauden kuluttua isäni kuolemasta. Uskokaa minua, ettei ole onnellista tulla liian aikaisin itsenäiseksi ja, ennenkuin edes on selviytynyt tyttö-ajan unelmista, hallita suurta taloa ja holhota omaa äitiään. Ja nyt olen kertonut teille riittävästi itsestäni, nyt on jälleen teidän vuoronne. Lähtekäämme ulos puistoon. Sillävälin saa kunnon Zephyrine nukkua vanhurskaan unta. Esitän teidät sittemmin niinsanotulle kasvattajalleni, josta minä nyt vuorostani saan pitää huolta.
Zephyrine! huudahti nuorimies nauraen. — Kuinka hullunkurinen nimi!
Ja sangen vähän hänen nykyiseen olemukseensa soveltuva kuten itse saatte nähdä. Mutta kaksikymmentäviisi vuotta sitten, jolloin minua ei vielä ollut maailmassa, kuuluu hän tehneen nimelleen kunniaa. Ajatelkaahan vain, entinen hoitajattareni alotti elämänratansa näyttämöllä, tanssijattarena. Hänen isänsä oli ranskalainen tanssinopettaja, joka oli nainut wieniläisen hyvinvoivan porvarintyttären. Lamppujen valossa huomasi Zephyrine erään nuoren kauppiaan, joka tahtoi mennä avioliittoon hänen kanssaan, mutta kustansi hänet sitä ennen jonkinlaiseen oppilaitokseen, sillä paitsi synnynnäistä ranskankielen taitoaan, ei tyttö ollut saanut alkeellisintakaan sivistystä. Kun hän muutaman vuoden kuluttua olisi ollut kutakuinkin kelvollinen, kuoli hänen sulhasensa ja suojelijansa ja hän jäi turvattomana ja köyhänä yksin maailmaan, koska hänen vanhemmillaankin oli ollut surullinen loppu. Samoihin aikoihin etsi äitini hoitajatarta minun nuorelle personalleni, ja kun ranskankielen taito oli pääasiallisena pätevyysehtona — asuimme silloin kuten nytkin maatilallamme Steiermarkissa — uskottiin minun ensimäiset askeleeni tässä maailmassa neiti Zephyrinen valvonnan alaisiksi. Vuosien vieriessä on tämä suhde muuttunut päinvastaiseksi, nyt olen minä vastuunalainen sekä hänen että omasta käytöksestäni; tänään olette omin silmin todennut, miten hän pitää minusta huolta: Hän sallii minun pitkät ajat puhua nuoren, tuntemattoman herran kanssa mitä ihmeellisimmistä asioista antamatta pienimmänkään omantunnon pistoksen häiritä untansa.
Nuori mies nauroi, mikä varsin hyvin soveltui hänen kasvoilleen. — Nyt olisi minun vuoroni esittäytyä teille, sanoi hän. Mutta minun elämäkertani on sangen porvarillinen ja jokapäiväinen. Isäni oli kimnaasin opettaja ja minut kasvatettiin samaa tarkoitusta varten, koska sen arveltiin olevan minunkin kunnianhimoni korkeimpana päämääränä. Mutta hänellä oli jotakin, jota pojalta puuttui ja joka sai hänen tyytymään niin vaatimattomiin olosuhteisiin: hän rakasti nuorisoa ja opetti mielellään. Minä halusin intohimoisesti oppia, aina vain oppia — muun muassa tuntemaan itseäni. Sen tulokset eivät suinkaan olleet omiansa tekemään minua ylimieliseksi. Olin pian huomaavinani, että minussa kyllä oli ainesta tulla hyödylliseksi ihmiseksi, mutta yksinomaan hyödylliset ihmiset tuntuivat minusta itse asiassa sangen joutavilta. Yksi enemmän tai vähemmän tuossa suuressa työntekijäjoukossa, josta luonto- ja yhteiskunta ovat pitäneet huolta, — mitäpä siitä. Olisin niin halusta toivonut itsestäni jotakin erikoista, uutta ja ihmeellistä, niin että en olisi voinut hyödyttää ainoastaan muutamaa kourallista koulupoikia, vaan koko n.s. ihmiskuntaa ja nykymaailmaa. Jälkimaailma ei olisi minua silloin pelottanut. Mutta hitunen kielitiedettä ja filosofiaa ei siihen riittänyt. Niitten avulla juuri joutuu tuohon suureen joukkoon, joka rauhallisena etsii ravintoansa hedelmällisen maan parmailla matalissa nautinnoissa. Aina vain olla kiitollinen siitä, mitä toiset tarjoavat nautittavaksi — se käy lopulta vastenmieliseksi. Minkälaista lieneekään sellaisen ihmisen, joka on niin rikas, että voi kiittää kaikesta ainoastaan itseään, tai ainakin parhaasta: rikkaan, voimakkaan persoonallisuuden nautinnosta. En tiedä, puhunko kyllin selvästi, neiti. Naisilta ei sitä tavallisesti puutu. Jos eivät onnettomat olosuhteet ole liiaksi olleet heitä vastaan, ovat he meidän edellämme siinä, ettei heidän tarvitse palvella yleisiä tarkoitusperiä eikä kantaa univormua, vaan että jokainen saa olla ihmisolento sellaisenaan, hyvä taikka paha, rakastettava tai sietämätön, joka tapauksessa se, mikä hän oman persoonallisuutensa voimasta on. Ja minä — koska olen varaton ja kun minun kuitenkin täytyy pysyä hengissä — minä en olisi voinut ryhtyä mihinkään muuhun kuin takomaan pikku poikien päähän mensaa ja vihdoin, päästyäni pitemmälle, istuttamaan Platon ajatuksia keltanokkaisiin nuorukaisiin. Silloin pelasti minut tyhmä päähänpisto ja armelias teko. Ensinnäkin tulin syöksyneeksi valtiollisiin selkkauksiin ja aloin avustaa muuatta sanomalehteä, mikä opettajakokelaalle oli sangen huono suositus. Ja kun täten olin turmellut virkaurani sillä alalla, kuoli kaukainen sukulainen, joka aina oli pitänyt minun puoliani, ja jätti minulle perinnöksi kaksituhatta taalaria. Silloin en enää odottanut, milloin minulle näytettäisiin, missä kimnaasin ovi on, vaan ravistin koulutomun jaloistani ja lähdin vaeltamaan kohti etelää. Täällä luvatussa maassa, jossa ihmiset kautta vuosisatojen ovat vapaasti ja pelottomasti työskennelleet kehittyäksensä elämäniloisiksi, terveiksi luonteiksi, täällä tahdoin vielä viimeisen kerran koettaa, enkö minäkin pääsisi niin pitkälle. Mihin suuntaan ja miten — se oli minulle kerrassaan yhdentekevää. Ja nyt kenties käsitätte, minkä vuoksi tunnen surumielistä kateutta tehdessäni Palladion tuttavuutta, ihmisen, jolla oli niin paljon sisäistä runsautta ja kauneutta, että häntä vielä vuosisatojenkin jälkeen ihmetellään, jäljitellään, rakasteluun ja kadehditaan. Ja tämän kaiken hän saavutti, vaikka hänkin oli "lapsenlapsi", jonka täytyi laahata mukanaan suurta, perinnäistä muoto- ja ajatustaakkaa. Mutta millä tavalla hän onkaan kaiken kyennyt muovaamaan omaksi omaisuudekseen, miten viskannut antiikin ajalta perimänsä kulta-aarteen mielikuvituksensa sulattimeen ja kaikkeen vetänyt oman sielunsa hahmoviivat! Joka sellaiseen pystyy, hän ansaitsee elää, — niin ainoastaan hän oikeastaan elää, jotavastoin me joutilaina kuljeskelevat, ikuisesti vastaanottavat, ikuisesti nälkäänäkevät ihmiset —
Hän kääntyi ja repäsi ruusunoksaa niin että terälehdet irtautuivat kukkasista ja putosivat ruohoon, — kehnointa kuitenkin on, jatkoi hän hampaittensa välissä mutisten, että otan tuon kaiken puheeksi aivankuin tahtoisin kerjätä sääliä, tahi — mikä vieläkin pahempaa — olisin mielestäni senvuoksi jotakin, että tunnen oman mitättömyyteni. Mutta olkaa jalomielinen, hyvä neiti, ja unohtakaa lörpöttelyni: unohtakaa ylimalkaan, että olette tavannutkaan tällaisen ihmisen. Kiitokseksi suon teille sydämestäni kaiken sen, mitä teillä on ja mitä te olette jumalten ja ihmisten iloksi. Jääkää hyvästi!
Hän nosti hattuaan katsahtamatta tyttöön ja kääntyi mennäkseen. Mutta tämän ensimäinen sana pysäytti hänet.
— Uskotteko sattumaan, tohtori, vai onko kaikki, mikä taivaan ja maan välillä tapahtuu sallimuksen tai kohtalon määräämää?