— En tosiaankaan tiedä, ymmärrättekö minua, jatkoi nuori mies, suunnaten katseensa hänen ohitseen hoikkia pilareita myöten holvikaton puolihämärään. — Siinä tapauksessa minun täytyisi kertoa teille jonkun verran enemmän vähäpätöisestä persoonastani, ja se tuskin teitä huvittaisi.
— Ken tietää, voisittehan koettaa.
Nuori mies hymyili surumielisesti. — Se ei tosiaankaan ole huvittavaa, jatkoi hän. Kuinka voin muuten selittää sen että teille, jota minulla ei ole edes kunnia tuntea — — ja nyt johtui ensi kerran mieleeni, että viivytän teitä ja että seuralaisenne odottaa. Minun täytyy toisen kerran pyytää anteeksi.
Hän kumarsi kevyesti ja aikoi nähtävästi lähteä pois.
Seuralaiseniko? vastasi tyttö hymyillen. — Hän on yhtä ymmärtäväinen kuin tekin äsken, jopa ymmärtäväisempikin, sillä hän on etsinyt lepopaikakseen sellaisen nurkkauksen, jossa voi olla rauhassa tungettelevilta auringonsäteiltä. Ei, minulla ei ole minkäänlaista kiirettä, ja ellen ole liian lähentelevä, tahtoisin sangen mielelläni tietää, minkätähden suuri Palladio, joka jo kolme vuosisataa on ihastuttanut niin monia ihmissilmiä, on saanut mielenne synkäksi, koska ette omien sanojenne mukaan näe hänessä sellaista esikuvaakaan, jonka laakerit eivät anna teidän nukkua?
— Jos syy sittenkin olisi siinä, sanoi hän äkisti, ja nyt tuijottivat hänen silmänsä itsepintaisesti maahan. — Mutta vielä kerran: on turhaa puhua siitä. Erinäiset mielialat, jotka helposti saavat valtoihinsa miehen, eivät pienimmälläkään tavalla vaikuta naiselliseen olentoon. En tiedä, tekisinkö omaa sisartanikaan, jos minulla sellainen olisi, uskotukseni. Emmekö ennemmin puhu muusta, jostakin hauskemmasta? Joko olette käynyt Monte Bericon puistossa, josta on niin kaunis näköala kaupungille ja vuoristoon?
Neiti heitti päätään hieman taaksepäin. — Minulla ei ole pienintäkään oikeutta teidän luottamukseenne, sanoi hän hitaasti; mutta jos ilman muuta arvostelette minua naissuvusta vallitsevan tavallisen mielipiteen mukaan, erehtynette kenties hieman. Valitettavasti olen minäkin, niin nuori kuin olenkin, saanut kokea tuollaisia erikoisia mielialoja, joita tuskin olisin halukas uskomaan sisarelleni — jos minulla sellainen olisi. Siinä olemme siis yhtä mieltä. Ja entä jos ei minulla nyt olisi halua puhua näköaloista —
Hän nousi ja teki kevyen kumarruksen. Tämä pelasti nuoren miehen äkkiä hienoisesta hämillä-olon tunteesta.
— Antakaa anteeksi, neiti, sanoi hän hymyillen, jos ehkä olen puhunut sopimattomasti. Mutta on totta tosiaankin ihmeellistä seisoa tässä kasvoista kasvoihin nuoren vieraan neidin kanssa melkein kuin joku paatumusta teeskentelevä vaivainen syntinen, joka tahtoo ripittäytyä. Ja ettette ajattelisi minusta huonompaa kuin mitä ansaitsen, tahdon tunnustaa, minkälaisia tunteita suuri Palladio herätti sieluparassani. Tehän tunnette hänet myös. Olette epäilemättä alhaalla kaupungissa nähnyt hänen luomansa ihmeet aina iki-ihanasta basilikasta, tuosta sulouden ja majesteetin saavuttamattoman ihmeellisestä yhtymästä, Corsolla sijaitsevaan pikku rakennukseen saakka, joka kapeine päätyineen seisoo tavallisten porvarillisten talojen välissä niinkuin jalosyntyinen prinssi alhaisen sotaväen joukossa. En tiedä, millä tavalla te kykenette tajuamaan rakennustaidetta. Minulta on se kyky tähän saakka kokonaan puuttunut tai on se uinunut, ja vasta täällä ovat silmäni avautuneet ja silmien mukana sydän. Kaikki muut taiteet, vaikkakaan en itse niitä harjoita, ovat olleet lähellä sydäntäni, mutta koska rakennustaide tähän saakka on vedonnut ainoastaan ulkonaisiin aistimiini, on se jäänyt minulle vieraaksi. Sitten tulen Vicenzaan ja kuljeskelen pahaa aavistamatta näitten kiviesineitten parissa, jotka kaikki ovat yhden ja saman käsialaa, ja äkkiä puhuu minulle mykistä pylväistä, pilareista ja muodoista ihmisolento, iloisin, ylväin ja rakastettavin minkä koskaan olen tavannut, ja marmorin kylmän pinnan alta olen tuntevinani lämpimän veren sykähtelyn; ensi kerran huomaan siinä, jota taidekielellä nimitetään mittasuhteiksi, jäsenten tarkkasuhtaisuudeksi ja sopusoinnuksi, kuolematonta lämpöä uhkuvan ihmissydämen, jolla olisi minulle paljon sanottavaa ja jonka hiljaisimmankin sanan saattaisin käsittää. Pidätte varmaankin minua hupsuna uneksijana, hyvä neiti, mutta olette nyt, kerran vaatinut minua puhumaan; tuo hulluus valtasi minut ennenkaikkea täällä yksinäisessä Rotonda-salissa, kunnes armelias uni saapui ja vapautti minut avoimin silmin uneksimasta.
Neiti katseli hänen ohitseen hämärän eteishallin kautta aurinkoiseen puistoon. — Ymmärrän teitä varsin hyvin, sanoi hän tuokion kuluttua. Minäkin olen kokenut samansuuntaista, en kuitenkaan rakennusten suhteen, joskin hieman sinnepäin. Tunnetteko Bachia? Hänen vaikeimmista fuuga-arvoituksistaan, joista useimmat pitävät vain niitten suuremmoisen rakenteen vuoksi, olen minä saattanut kuulla hänen sydämensä tykinnän. Kenties senvuoksi, että olen tuntenut häneen jonkinlaista sukulaisuutta — ainoastaan hyvin kaukaista, koska en luonnollisesti missään suhteessa saata kohota sellaisen jättiläisen tasalle. Mutta minusta tuntuu kuin kuulisin niissä samojen verivirtojen kohinaa, jotka terästävät voimiani ja tekevät tahtoni taipumattomaksi. Te hymyilette. Ensin osottauduin teille uteliaaksi, nyt tunnustan olevani itsepäinenkin, ei voi avomielisemmin tunnustaa heikkouksiaan, vaikka olisi niistä ylpeäkin, jota minä en totisesti ole. Mutta teidän luottamuksenne ei saa jäädä yksipuoliseksi, eikä teillä saa olla sitä tunnetta, että vain teitä on kuunneltu. Sanokaa minulle vielä yksi seikka: minkätähden tulitte siitä surulliseksi, että odottamanne lahjakkaan rakennusmestarin asemasta tapaattekin suuren ja rakastettavan ihmisen?