Nyt kulkivat molemmat solakat olennot, käsivarret tuttavallisesti toinen toistensa vyötäisillä, puutarhan auringonpaisteisia hiekkakäytäviä pitkin, korkeitten lehmus- ja saarnipuitten siimekseen. He olivat rippikoulu-ikäänsä saakka kasvatetut samassa luostarissa ja vastakkaisten luonteittensa vuoksi nähtävästi kiintyneet niin lujasti toisiinsa, että olivat tottuneet jakamaan kaiken, ja vielä erottuaankin säilyttäneet sisarellisen luottamuksen toisiaan kohtaan. Mutta kirjeissä ei saanut sanotuksi kaikkea, mikä nyt suullisessa puheessa kävi helposti päinsä. Niin kertoi nyt nuori milanotar rakkautensa ja kihlautumisensa tarinan, joka ei kaikissa kohdissaan ollut niinkään kirkas ja tyyni, ja joka oli tehnyt lopun aikaisemmasta toivottomasta kiintymyksestä. Nuoren sydämen kestämät myrskyt olivat tehneet tytön vakavammaksi kuin ensi näkemältä olisi tuosta uhkeasta, päivänpaisteessa kasvaneesta nuoresta olennosta saattanut uskoa. Päästyään pienen tarinansa loppuun, kulki hän vielä tuokion aikaa ääneti ystävättärensä rinnalla. Sitten hän pyyhkäsi kiharat otsaltaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:
— Olen päättänyt seitsemällä sinetillä sulkea tuon vanhan jutun, enkä hiisku siitä enää ainoallekaan sielulle, kun nyt vielä viimeisen kerran olin siitä sinulle puhunut. Siis kylliksi siitä, ja nyt tahdon täyttää vielä yhden lupauksen, jonka tein itselleni antaessani Egonille myöntävän vastauksen — sen nimittäin, että tulen niin onnelliseksi ja teen hänet niin onnelliseksi kuin kahden tyhmän ihmislapsen vain on mahdollista. Mutta nyt on sinun vuorosi ripittäytyä, Vittorina. Sinunkaan kaunis sielusi ei varmaankaan aina ole ollut tyyni, vaan useasti nostanut aaltoja, jotka ovat käyneet korkeina. Mutta istuutukaamme tuolle penkille. Sinne paistaa tosin aurinko, mutta me voimme avata päivänvarjostimemme, ja viereiseltä niityltä puhaltaa raikas tuuli matalan pensasaidan yli.
— Minulla olisi sinulle muuan pyyntö, Ghita, sanoi Victoire istuessaan ystävättärensä vieressä selin niittyyn ja kootessaan auringonvarjostimensa kärjellä tielle varisseita kuihtuneita lehtiä pieniin kasoihin. Sinun täytyy sanoa Gastonille, että hän kerta kaikkiaan luopuu siitä ajatuksesta, että tulisin hänen vaimokseen. Jo hänen edellisellä käynnillään tein kaikkeni selvittääkseni hänelle, ettei onnen takeeksi kahden ihmisen pitkän yhdyselämän varalle riitä se, että he ovat lapsena leikkineet yhdessä ja kohtelevat toisiaan kuin serkukset ainakin. Ymmärräthän sen?
— Ymmärrän, vastasi toinen nopeasti. — Mutta eikö siinä sitten ole enempää? Eikö hän jo vuosikausia ole niin kiihkeästi sinua rakastanut kuin jos olisit ollut aivan vieras, ja sinä — eikö hän sinun mielestäsi ole rakkauden arvoinen? Ja jos hän nykyään jonkinlaisen epätoivon vallassa, kun et sinä milloinkaan häntä rohkaise, onkin heittäytynyt arveluttavan kevytmieliseksi, on sinun vallassasi — niinpian kuin vain tahdot — tehdä hänestä kaikkien aviomiesten esikuva.
Victoire hymyili hieman, mutta hänen silmänsä jäivät totisiksi.
— Tuota kaikkea vastaan en tahdo väittää, vastasi hän tyynesti, vaikkakin minulla on omat pienet epäilykseni siitä, ettei hän oikein itsekään tiedä, mitä hän minussa oikeastaan rakastaa ja että hän kuitenkin loppujen lopuksi pettyisi minun suhteeni. Mutta sinä tiedät, rakkakin, että olen päättänyt olla jättämättä äitiäni niinkauan kuin hän elää, ja että sydämestäni toivon saavani vielä kauan hänet pitää. Kenties et tätä täysin käsitä, mutta se on puhtainta totta: mitään elämässäni en ole koskaan niin rakastanut kuin tuota sydänraukkaa, joka ei enää sykähtele tälle maailmalle. Ja katsohan, kun hänen ei missään muualla ole niin hyvä olla kuin Hainstettenissä, ja kun Gastonin kaltaisen nuoren upseerin olisi mahdotonta tuntea itsensä onnelliseksi meidän etäisessä kolkassamme, vaikka hän tuntisikin katoamatonta rakkautta vaimoaan kohtaan, niin senvuoksi olisi ajattelemattominta maailmassa, jos en käyttäisi järkeäni meidän kahden tai neljän edestä ja olisi ottamatta toden kannalta noita rakkaan serkkuni puuskia, jotka hänen omasta mielestään ovat sitä suuriarvoisempia, kun hän ei vielä tähän asti ole saanut kokea, mitä täyttymättömät toiveet ja jostakin intohimosta — ylevästä tai alhaisesta — luopuminen tahtovat sanoa.
Sisar ei näyttänyt kuulleen viimeisiä sanoja. Hän heitti Victoireen nopean silmäyksen ja pudisti sitten päätään niinkuin se, joka miettii ratkaisematonta arvoitusta.
— Onko tämä sinun todellinen ja ainoa syysi, Vittorina? Ja jos sinun hyvä äitiraukkasi huomenna kutsuttaisiin pois — kieltäytyisitkö siinäkin tapauksessa —
— En tiedä, mitä huomenna tekisin, tiedän vain, mitä minun tänään täytyy jättää tekemättä. Miksi asetatkin minulle niin mutkallisia kysymyksiä? Voitko soimata minua siitä, että koettamalla olen koettanut varjella itseäni pitämästä Gastonia niin rakastettavana kuin miltä hän sinusta ja muista tytöistä näyttää, koska alusta asti olen käsittänyt, ettei siitä olisi kuin onnettomuutta meille molemmille?
Nuori kreivitär oli ääneti tuokion aikaa. Sitten hän äkkiä sanoi: — Ja niin olet siis tuominnut itsesi, jos täti eläisi vaikka sadan vuoden vanhaksi, viettämään yksinäisiä päiviä täällä erämaassa ja tulemaan vanhaksi neidoksi?