— Kuka sen on sanonut, vastasi Victoire tyynesti. — Ei, niin typerä ja siihen määrin oman onneni vihollinen en suinkaan ole. Olen menevä naimisiin yhtä hyvin kuin joku toinenkin silti kuitenkaan rikkomatta velvollisuuksiani. Olisiko se niin kokonaan mahdotonta?
— Mahdotonta? Sinun näköisellesi tytölle ja Hainstettenin valtijattarelle? Mutta etkö sinä jo luostarin aikoina surrut sitä, että joku mahdollisesti yhtä tulisesti rakastuisi Hainstetteniin kuin sinun ihaniin silmiisi? Oletko nyt löytänyt talismanin, joka torjuu sen vaaran? Tahi jo kerrassaan sen kosijoitten Fenix-linnun, joka huolimatta siitä, että olet koko maakunnan rikkain perijätär, tahtoo sinut vaimoksesi?
Victoire tuijotti hiljaisena eteensä. — Entä jos olisin hänet löytänyt? —
— Jumalan tähden! huudahti nuori kreivitär teeskentelemättömällä kauhulla ja hypähti ylös — eihän vain — ei, sehän on mahdotonta! Sinun täytyy se itse minulle vakuuttaa, ennenkuin uskon. — Tuoko mieltäkiinnittävä muukalainen — kotiopettaja — sinun esilukijasi ja sivistäjäsi — tohtori Philipp Schwarz?
— Puhu hieman hiljempaa, rakkaani, pyysi toinen heittäen levottomia katseita ympärilleen. — Täällä tosin ei ole ainoatakaan sielua, mutta itse metsän lintujenkaan ei tarvitse siitä vielä tietää, ennenkuin kaikki on valmiiksi kypsynyttä. Tulehan jälleen rauhassa istumaan äläkä näytä niin juhlallisen närkästyneeltä. Asiahan on korkeintain minulle hengenvaarallinen ja minä yleensä tiedän, mitä teen; en myöskään ole mikään typerä, rakkauden sokaisema tyttönen, jonka silmät hyvän ystävättären tulee avata. Näetkö, Ghita —
— Sinä et edes ole häneen rakastunut ja tahdot kuitenkin —
— Annahan minun nyt puhua, rakas lapsi; se on ihmeellinen ja kuitenkin yksinkertainen tarina. Se alkoi Vicenzan pyöreässä kupoolisalissa ja on myöskin, jos kaikki käy hyvin, siellä loppuva. Minähän kirjoitin sinulle viettäneeni siellä unohtumattoman hetken, ja — jos muistan oikein — kerroin myöskin ajatuksestani ostaa tuo rappeutunut, autio pieni talo ja asettaa se jälleen entiseen loistoonsa. Ensi kerran tunsin, että on kuitenkin onni olla hyvin rikas, niin rikas, ettei niin omituistenkaan päähänpistojen ole tarvis jäädä vain unelmiksi. Mutta silloin en maininnut, että päätin samalla ostaa huvilan irtaimistoineen, ja siihen kuului muuan nuori mies, joka nukkuen lepäsi ruohostossa ja jonka laulaen herätin. En tiedä, mistä se johtui, mutta heti ensimäisten sanojemme jälkeen selvisi minulle, että minun täytyi saada hänet kaiken ohessa, jos kerran tahtoisin iloita suunnitelmani onnistumisesta. Nimitä sitä oikuksi tai haaveelliseksi hullutteluksi, mutta sinähän tiedät, että jo meidän luostariaikanammekin minua eniten viehättivät kaikkein mielettömimmät päähänpistot. Panin ne aina toimeen, koska pidin kunnianasianani osoittaa itselleni ja muille, että ne itse asiassa olivat olleet sangen järkeviä. Koskaan ei onni ole minua siihen määrin suosinut kuin tällä kertaa. Sillä ensi hetkinä saamani vaikutus hänestä ei ole hälvennyt; se nimittäin, että koko elämäni saattaisin puhella hänen kanssaan milloinkaan ikävystymättä; päinvastoin se on kaikkina näinä kuukausina, joina olen häntä koetellut, pysynyt samana, vieläpä vahvistunutkin. Etkö tänään itse pöydässä huomannut, että hänen keskustelullaan on harvinainen viehätysvoima?
Keskustelullaan! huudahti Ghita, yhä vielä kykenemättömänä toipumaan hämmästyksestään; kirjakin voi meitä pakinallaan viehättää; mutta kenen päähän pistäisi mennä avioliittoon kirjan kansa? Minä en nyt tahdo puhua sanaakaan tämän sinun lempilukemisesi sangen vaatimattomasta ulkoasusta, vaikka sinun itsekin täytyy myöntää, ettei hän ole kaunis, ei edes erikoisen näköinen. Mutta käsi sydämelle, Vittorina, rakastatko sinä häntä? voisitko —
Hän vaikeni tumman punan äkkiä levitessä hänen kasvoilleen. Ystävätär oli yhtä tyyni kuin ennenkin.
En tiedä, mitä sinä nimität rakkaudeksi, sanoi hän tuokion kuluttua. Intohimoako, joka saisi minut suunniltani, jos ajattelisin, etten koskaan voisi häntä omistaa, — sellaista en tunne. Kenties senvuoksi, että jo alusta asti olin varma asiastani. Tiesin, ettei hän voi minua vastustaa, kun vain vakavasti tahdoin, koettelin valtaani häneen, ja olen kaikkina näinä kuukausina nähnyt, etten ollut erehtynyt. Voitko minua siitä soimata, rakkaani? Etkö sinä hyvin tiedä, kuinka köyhää elämäni kaikista rikkauksistani huolimatta tähän asti on ollut? Olisiko sinusta siis niin anteeksiantamattoman ylellistä, jos jonkun tarumaisia summia maksavan Tizianin tai kreikkalaisen kuvapatsaan asemasta tahtoisin saada tuon vaatimattoman miehen?