Kaarlo. No niin, hyvä herra, pääsyy on se, että sisaremme on niin nuori ja niin kokematon.
Emanuel. Sitä paitsi ne mielipiteet, joita häneen on istutettu, eivät taida sopia teidän katsantotapaanne.
Bruno. Ette voi ymmärtää minua väärin, jos sanon että meidän täytyy ottaa huomioon muutamia suhteita —
Edvard. Mutta hyvät herrat —! (Klaara menee hänen luokseen ja laskee kätensä hänen käsivarrelleen.) Suoraan sanoen tuntuvat nämä teidän syynne vaan tekosyiltä ja minä pyydän pyytämällä että ilmoitatte minulle todelliset esteet. Toivoakseni ne eivät ole sitä laatua, että minulla on syytä loukkaantua. (Yhä kiivaammin.) Muuten — vaikka rakastankin sisartanne sanomattomasti — ja vaikka tähän asti olen syystä kunnioittanut tämän sisarenne veljiä, en voisi —
Klaara (tyynesti mutta vakavasti). Tahdotko tehdä minulle jotain mieliksi, Edvard?
Edvard (yhä vielä kiihkeänä). Kaikki mitä vaan kunniani sallii. Mutta sano itse —
Klaara. Niin — mene sitte heti täältä, sanomatta enää sanaakaan ja jätä loput minun huolekseni. Jos kunniasi sallii sinun totella alaikäisen neuvoa, niin siitä on sinulle koituva palkinto. Kello kahden aikaan me syömme päivällistä. Toini serkku on leiponut oivallisen omenakaakun. Luultava on, että jos olet kiltti, saat sinäkin siitä palasen. Ja kuule — (Kuiskuttaa hänelle korvaan.)
Kaarlo. Kuinka tuttavallisesti —!
Emanuel. Jos minun Eleonoorani näkisi tuon —!
Bruno. Tuhat tulimaista, eivät he meistä juuri suurin välitä.