Klaara (huokaa). Nyt on jo liian myöhäistä — ja sinä olet oikeassa, itsensäkieltämys on meidän maallinen kohtalomme. Mutta minun täytyy nyt mennä Toinin luo. Muuten tuo rakastunut, toivoton tyttöparka suolaa liiaksi sopan. (Pian perälle.)
11:ta kohtaus.
Emanuel. Kaarlo.
Kaarlo (hieroo tyytyväisenä käsiään). Sekin työ on tehty. Nyt olen ansainnut päivälliseni. Mutta missä se Bruno viipyy?
Emanuel (nyykäyttää olkapäitään, koettaa näyttää ankaralta). Hm!
Kaarlo. Vahinko että te kumpikin olette niin epämatemaatillisia. Muuten lukisin teille ennen puolista viimeisen väitökseni. Jos minua ei sen johdosta nimitetä tiedeakatemian jäseneksi —
Emanuel. Voi Kaarlo veljeni, mikä se meitä hyödyttää vaikka kaiken maailman kunnian voittaisimme, jos kärsimme vahinkoa sielullemme —
Kaarlo (katsoo häneen kummastuneena). Mitä sinä puhut, veli?
Emanuel. Mene omaantuntoosi, Kaarlo, ja tutki eikö sisällinen ääni huuda sinulle: minä olen ollut uskotoin palvelija. Leiviskän, joka minulle uskottiin, olen minä —
Kaarlo. Kuule, Emanuel, sinä alat käydä tukalaksi. Jos mielestäsi huomaat minussa jotain moitittavaa, niin sano se suoraan. Nuo raamatulliset pistopuheet —