Emanuel. No niin, suoraan sanoen: minä pidän sitä tapaa, jolla sinä kohtelet viatonta serkkuamme epäsiveellisenä, epäkristillisenä, anteeksiantamattomana rikoksena.
Kaarlo. Kohtelen Toinia?
Emanuel. Huomaa heti ensi silmäyksellä, että lapsirukka on kovasti rakastunut sinuun. Sen sijaan, että ajoissa haihduttaisit tuon tunteen, elähytät sinä sitä. Sinä kohtelet häntä niin tuttavallisesti, kun mies voi kohdella ainoastaan elämänsä seurakumppania, niinkuin minä kohtelen Eleonooraani, joka jakaa kaikki minun ajatukseni samoin kuin Toini sinun matematiikkisi, joka hakee minulle raamatunlauseita, samoin kuin Toini sinulle logaritmia —
Kaarlo. Olisiko Klaara — ei, tämä on ihan suunnatonta!
Emanuel. Niin, se on suunnatonta, että sinä viettelet kiusaukseen puhtaan sielun, josta sinun tulee tehdä tili viimeisellä tuomiolla, sen sijaan että päästäisit hänet pahasta ja joko naisit hänet tai lähettäisit hänet luotasi. (Menee Kaarlon luo, sydämellisesti.) Sinä tiedät veljeni, kuinka hartaasti minä sinua rakastan ja kuinka vaikea minun on moittia sinua. Mutta omatuntoni, rakas Kaarlo. — Tässä kirjeessäni kiittelin sinua. Nyt en voi lähettää sitä, kun aina ja joka paikassa tahdon antaa totuudelle kunnian. Mene omaan tuntoosi — ja mitä teet, niin tee se pian! (Menee moittivasti katsellen häneen pois.)
12:ta kohtaus.
Kaarlo (sitten) Toini.
Kaarlo (ihan ällistyneenä). Tässä nyt ollaan! En ole koskaan tahtonut myöntää, että asiat ovat sillä kannalla. — Rakastunut tällaiseen yksipuoliseen ihmiseen, joka ikävän tieteensä kanssa aina on pilkan aiheena — vaikka — (hymyilee itsekseen) ei Toinikaan pidä matematiikkia ollenkaan ikävänä (haaveksien). Kummallinen tyttö, joka harrastaa muitakin numeroita kuin kyökkiluettelonsa laskuja — ja hänen sielunsa rauha olisi siis minun omallatunnollani? Me emme siis enää voi elää niinkuin tähän asti suloisessa kolmiyhteydessä — rauhallisina kuin yhtäkulmainen kolmio. — Taivahinen, tuolla hän tulee! (Astuu pari askelta etualalle, pyyhkii otsaansa..)
Toini (keskellä, tuoden kaakkua, puhuu kyökkiin). Minä en ymmärrä, Klaara, miksi minun nyt jo täytyy viedä kaakkuni pöydälle? Sen arvo on enemmän sisällisissä ominaisuuksissa kuin kauniissa ulkomuodossa. — Ah! (Huomaa Kaarlon.)
Kaarlo (itsekseen). Kuinka viehättävä hän on! Minun täytyy tosiaan! Mitä teet, niin tee pian, sanoi Emanuel.