Toini (itsekseen). Klaara ilkiö, hänellä oli varmaan jotain mielessä —
Kaarlo. Mitä kaunista sinä nyt tuot, Toini kulta?
Toini. Omenaleivosta vaan, Kaarlo serkku!
Kaarlo (itsekseen, liikutettuna). Aivan oikein! Hän tietää minun pitävän omenaleivoksista ja on siksi — (rykii; ääneen). Näytäppäs sitä! Oikea taideteos! Ja tuossa — sokerista tehty mittausopillinen kuvio!
Toini (punastuen). Anna anteeksi, Kaarlo! Se on vaan lapsellista leikkiä. Kerran pilkkasit minua, kun en heti voinut ymmärtää Pythagoraan väittämää. Nyt olen oikein tehnyt parastani ja tiedän kyllä (lukee pikaisesti) että hypotenuussan neliö on yhtä suuri kuin kummankin kateetin neliöin summa.
Kaarlo. Tosiaan — ja koko kuvio on niin soma ja täsmällinen —
Toini. Hypotenuussa sattui tulemaan liian paksuksi, mutta kumpaisenkin kateetin neliö —
Kaarlo (katselee leivosta innostuneena). Ihmeen soma! Matematiikin jyrkin vihollinen ihastuisi tuohon — noihin somiin piirteisiin — (tahtoo tarttua Toinin käteen). Ja kun tuollainen käsi on —
Toini (vetää nopeasti kätensä pois, panee leivoksen pöydälle ja on menossa).
Kaarlo. Ei, jää — viivy nyt hetkinen —