Toini. Minun täytyy mennä -. kohta on päivällis-aika —
Kaarlo (pidättää häntä), Juuri tuo — sinun velvollisuuden tuntosi — sinun perheelliset avusi — ja sen lisäksi rakkautesi tieteesen — Toini — sinä olet ainoa nainen, joka koskaan on ymmärtänyt minua. Etkö nytkin voisi — kun en ehkä puhu oikein selvissä lauseissa — Toini —
Toini. Oi, päästä minut, Kaarlo. Minä — ehkä minä ymmärrän oikein tarkoituksesi — mutta ei, ei, — ei koskaan. (Tahtoo pois.)
Kaarlo. Ei koskaan? Miks' ei, rakas Toini? Miks' et voisi täällä kodissani vallita, niinkuin jo aikoja sitten sydämmessäni?
Toini (vakavasti; irroittaen kätensä). Siksi, että sitte karkoittaisin täältä sen, joka on ennen minua vallinnut täällä. Klaara on itse sanonut minulle, että heti jättää tämän talon, jahka täällä joku toinen tulee emännäksi. Vaikka rakastaisin sinua vielä enemmän kuin rakastan — ei — en sittenkään koskaan suostuisi —
Kaarlo. Sinä siis rakastat minua, Toini? Sano se vielä kerran, ja muut esteet me kyllä —
Toini. Niin, niin minä rakastan sinua — ja kuitenkin — ei koskaan! Se on päätökseni!
Kaarlo. No niin, kuolemattoman Pythagoraan nimessä! (Tahtoo vetää Toinin syliinsä, Klaara ja Bruno tulevat sisään).
13:ta kohtaus.
Edelliset. Klaara. Bruno (sittemmin) Emanuel.