Klaara. Palasitko sinä niin pian takaisin, Bruno? (Huomaa Kaarlon ja Toinin; nauraen.) Ahaa, me hallitsemme.
Bruno (on tullut hajamielisenä Klaaran kanssa). Hyvää päivää serkku, suo anteeksi että minä äsken —
Klaara. No miksi niin nolona, Bruno?
Bruno. Klaara, sisarkultaseni, — hän on enkeli! hän antoi minulle anteeksi — lupasi seurata minua vaikka maailman ääriin — mutta — yhdellä ehdolla — ja se riippuu sinusta —
Klaara (teeskentelee hämmästystä). Minusta?
Bruno. Minä tulen, näet, Ottilien luota, Kaarlo! Minä tarjosin hänelle käteni ja sijaa Hampurilaislaivan kajuutissa. Ja ajatteleppas hän suostuu, mutta hän on tehnyt Klaaran kanssa sen lupauksen, että joko menevät samana päivänä miehelään tai jäävät kumpikin naimattomaksi.
Klaara (itsekseen). Kirje on tehnyt vaikutuksensa.
Kaarlo (hämillään; katselee yhä Toinia). Kummallista! Oikea tyttöjen oikku!
Bruno. Lasten hullutuksia. Ja kuitenkin vakuutti hän minulle sellaisella lujuudella. (Emanuelille, joka tulee vasemmalta). Veli Emanuel, mitä siihen sanot: minä olen mennyt kihloihin!
Emanuel. Noinko päätä pahkaa? Ai, ai!