Bruno. Ottilien, entisen armaani kanssa — mutta Klaara ja hän ovat vannoneet viettää häänsä samana päivänä — Voi Klaara kultaseni, jos minua rakastat —
Klaara. Minä säälin sinua Bruno, mutta tyttöjen valat ovat yhtä kalliita kuin muutkin, eikö niin, Emanuel? Ja kun minä en saa nauttia avioliiton onnea, täytyy tyytyä osaani.
Kaarlo (hämillään). En minä ymmärrä, Klaara, miksi sinä — tosin me arvelimme että — mutta Toinikin luulee sulhasesi olevan —
Emanuel. (Vilkkaasti; on puhellut kiivaasti Brunon kanssa.) Vala on aina pyhä. Mutta kun oikein punnitsemme asiaa, luulen minä, että me hätäilimme lausuessamme mielipiteemme valitustasi.
Bruno (katkaisee). Oi, hän on mainio mies! Minä tapasin hänet tuolla kadulla. Hän kuljeksi sikaria poltellen edestakaisin ja tervehti minua ystävällisesti ja iloisesti, vähääkään juroilematta. Minä rohkenin kysyä, eikö hän tulisi kanssani sisälle, kutsuihan Klaara hänet puoliselle kello kaksi. Hän vastasi ystävällisesti, mutta varmasti, että me veljekset karkoitimme hänet niin loukkaavasti, että hän ei voi palata meille, ellemme me kolmisin itse käy häntä hakemassa kadulta.
Kaarlo. Mekö? Hakemassa? Kolmisinko?
Bruno. Kummallinen vaatimus! Mutta hän näytti samalla niin hauskalta ja tyytyväiseltä — ja sen lisäksi — tuleva lankomies —
Kaarlo (kysyy salaa Toinilta hänen mielipidettään. Toini nyökkää vilkkaasti). Toinikin arvelee että —
Emanuel. Ja kun meidän pitää antaa lähimmäisellemme seitsemän kertaa seitsemänkymmentä kertaa päivässä anteeksi.
Bruno. No, tulkaa sitte! Saatte nähdä, hän on harvinainen mies. Minä en luule, että maata ympäri matkustaessanikaan voisin löytää parempaa! (Ottaa veljiänsä kainalosta ja menevät yhdessä perältä.)