Emanuel. Mehän olemme jo ennestään tutut. Muistatte kai minun Eleonoorani?
Edvard (katselee veitikkamaisesti Klaaraan). Vai niin! Kiitoksia hyvät herrat! Epäilemättä aiotte te nyt ilmoittaa minulle todelliset syynne, minkä tähden hylkäsitte minun.
Kaarlo. No, nuo syyt — minä vakuutan —
Bruno. Me pidämme teidän pyyntöänne yhtä arvokkaana kuin luonnettannekin ja —
Emanuel. Ja kun sisaremme hänen ikäisekseen on hyvin järkevä ja avioliitot solmitaan taivaassa —
Edvard (menee iloisesti Klaaran luo). Klaara, armaani — onko tämä totta? Tämä suosiollinen käänne? Oi sinä, suloinen, peloittava noita!
Klaara (väistyen). Seis, hyvä herra! Niin pitkällä eivät asiat vielä ole. Minä olisin hyvin kiittämätön, jos en seuraisi viisasten ja hellien holhojieni neuvoja.
Edvard (hämmästyen). Kiittämätönkö?
Klaara. He olivat ihan oikeassa varoittaessaan minua luottamasta mieheen, joka aina vie sydämmensä matkoilleen, eikä jätä sitä vaimonsa luo kotiin —
Bruno. Minä sanon sinulle, Klaara —