Toini (kummastuen). Kuinka niin?
Klaara (sivellen hänen hiuksiaan). Luuletko minun jäävän hetkeksikään veljeni taloon, jahka täällä joku nuori käly vallitsee?
Toini. Etkö jää? Mutta — sittehän se on mahdotonta! Minä en koskaan suostu karkoittamaan sinua!
Klaara. Rauhoitu sydänkäpyseni! Niin jalo kuin olenkin, olen minä sentään, niinkuin kaikki muutkin jalot ihmiset, ajatellut pikkuruisen itseänikin, ja sivumennen pitänyt huolta omasta tulevaisuudestanikin.
Toini. Mutta sanohan sitte — kuka?
Klaara. Voi, serkku kultaseni, onnittele minua vaan hartaasti! Minä olen niin iloinen, että mieliisti tanssielisin ihan ilman musiikkia. Sinäkin miellyt häneen, jahka vaan näet hänet, — hän on niin herttainen, niin kaunis, niin reipas ja suora, ja jos herrat holhojani eivät ole ihan pyöräpäisiä, kiittävät he riemulla onneansa, saadessaan heittää edesvastauksen minusta niin lujille hartijoille.
Toini. Enhän minä vieläkään tiedä kuka —?
Klaara. No niin, viime kesänä — muistathan metsästysjuhlassa —
Toini. Sielläkö? — Enhän minä huomannut mitään.
Klaara. Sinä et tietysti tähystellyt muita kuin armasta Kaarlo-serkkuasi. Mutta näithän sen solakan juhlamarsalkin, joka lausui runon alussa —