"Sitä asiaa minä en ymmärrä. Isäni ei kysy koskaan semmoisissa neuvoja vaimoväeltä."
Moni olisi tosin tästä Annan pistävästä ja pilkkaavasta vastauksesta närkästynyt ja katsonut paraaksi olla vaiti; vaan Haaviston Jussi ei ollut niitä miehiä, jotka niin pian antavat itsensä pelottaa. Uudestaan nuuskaa nenäänsä pistettyä jatkoikin sen vuoksi:
"Hm, älä luule minua sentään niin tyhmäksi! Minä tiedän hyvin sinun sekä yhtä että toista ymmärtäväsi; juuri sen vuoksi olenkin sinua kosioinnut, ja isäsi on jo myöntynyt siihen; minä toivon sinunkin olevasi samasta ajatuksesta."
Tämä kysymys ei ollut Annalle odottamatoin; hän vastasi sen vuoksi: "Tässä kohdassa olen toisesta tuumasta. Minä en tahdo niin pian mennä naimisiin. Usein tarvitaan monta vuotta itseänsä näin tärkeässä asiassa päättää ja semmenkin pidempi tuttavuus, jos saatetaan jotakin onnea tulevaisissa ajoissa toivoa."
"Se on niin hyvä ensin kuin viimeinkin päätettynä", vastasi Jussi. "Sinä saatat olla vakuutettu naimistasi minun kanssani et koskaan katuvasi. Minulla on talo, joka kyllä taitaa emännän ruokkia, niin ettei köyhyyttä tarvitse pelätäsi; ja isäsi on luvannut minulle kahdeksan tuhatta riksiä koreuksia ostaakseni. Me tulemme elämään niinkuin paratiisissä. Saatatkos vielä parempaa toivoa?"
"Minä en rakasta köyhyyttä, vaan en myöskään pidä rikkautta epä-jumalanani; minä en halua mitään korkeemmin, kuin että, näitä molempia kohtia katsomatta, kiinittää sydämeni siihen, jota rakastan", sanoi Anna ja nousi ylös mennäksensä huoneesta.
"Odota vähän, odota!" huusi Jussi, "ei nyt niin h——n kiiru kumminkaan mahtane olla. Minulla on vielä enemmän sanottavaa. Kukatiesi rakastat jotakuta toista, etkä minua? Siinä tapauksessa olisi hauska saada tietää ketä. Huuto sanoo sinun Koiviston Kustaata rakastavasi, vaan ethän niin lapsellinen lienekkään?"
"Miksi se niin lapsellista olisi?" kysyi Anna.
"Kyllähän se lapsellista olisi, jos sinä, joka olet niin rikas, tulisit Kustaan vaimoksi, jolla on kyllä katsomista kuinka talostansa leivälle tulee. Yhtäläiset sopivat aina paraiten yhteen; sen vuoksi olemme me mielestäni väliäkuin toistamme vasten luodut, ja minä toistan vielä, mitä jo äsken sanoin, ettet suinkaan koskaan tule tätä naimistasi katumaan; sillä sinä saat tehdä ja hummastaa talossani, kuinka ikänäsi itse tahdot. Jos sinua haluttaa juoda kahveata kerran eli kaksi päiväänsä, on se vapaassa tahdossasi tehdä mielesi jälkeen siihen lupaa kysymättä. Vieläkös parempaa saatat toivoa? No, älä nyt enään niin nuhaiselta näytä, kaunis kultaseni! Tule ja anna minulle suuta avio-liittomme vahvistukseksi!" Jussi nousi seisoalleen ja likeni Annaa, halataksensa häntä, vaan tapaturma teki että kompastui laattialla olevaan palliin ja kaatui suullensa pöydän ylitse, joka tästä sai semmoisen täräyksen että kaksi sillä olevaa kaunista vesipulloa ja yksi kukka-astia meni rikki. Anna ei tainnut olla sydämellisesti nauramatta ja vielä suuremmaksi harmiksi Jussille kysyi hän: "Miltä suuteleminen maistui?" Samassa avasi oven ja meni tiehensä.
Jussi nousi ylös, niin pian kuin mahdollista oli, läpimärkänä kuin kaijakka. "Kirottu palli", sanoi hän itseksensä, "ja nuot vesipullotkin, joittenka piti menemän rikki. Minä luulen että uudet verka-vaatteeni tulivat vallan pilatuksi. Kaikki olisi sentään käynyt hyvin, jollei vaan morsiameni olisi katsellut kometiaa. Ehkä luulee minun niin honteloksi, etten koskaan taida seisoa jaloillani, koska nauroi niin herttaasti. Vaan, hiisi ollen, minä tahdon näyttää toista! Kyllä sitä ajattelin, että tänään jotakin mielikarvautta piti saamani, koska menneenä yönä unissani sain niin kovin paljon hopea-rahaa, ja pentele vieköön, eikö tänä aamuna kotoa lähteissäni kaikkein ensiksi tullut vanha ämmä vastaani! Ahaa, siinäpä se oli! Se velho on noitunut; vaan se on pian autettu. Jos kerta vaan luen isä-meidän takaperin, niin ei ole noitumisestaan mitään."