"Kutsu sitä saarnaamiseksi eli miksis tahdot," vastasi Pietari Mikonpoika; "minä en kuitenkaan sano mitään muuta, kuin mikä on totta ja minkä olen nähnyt pakotetuista naimisista seuraavan. Sen katson myös velvollisuudekseni, koska tapaus ja asia niin vaativat; sillä minä en saattaisi koskaan rauhallisella omalla-tunnolla olla todistajana siihen avio-liittoon, johonka ei molemmat antaa omasta vapaasta tahdosta, vaan johonka jompikumpi pakotetaan. Mitä Annan onnellisuuteen tulee, en vähintäkään epäile sanoa suutani puhtaaksi. Ei suinkaan hän minun luullakseni Jussin kanssa monta iloista päivää tulisi elämään, koska ei hän häntä rakasta, ja Jussin puolesta olisi tapaus sama."
"Jollei hän nyt oitis ensi silmän räpäyksessä rakasta Jussia", vastasi lautamies, "niin saattaa hänen mielensä ajalle muuttua ja rakkaus hänenkin sydämessään syttyä, kuin he tulevat toinen toisensa likemmin tuntemaan. Yksi ensin, toinen sitten; eihän kaikki yhtä aikaa taida tapahtua. Minä tunnen monta, jotka ei alussa ensinkään ole toistansa rakastaneet, vaan jonkun ajan kuluttua toiseensa hyvin tytyneet; minä olen myöskin nähnyt niitä, jotka rakkauden suloisimmissa toivoissa ovat antauneet naimiseen, vaan jälkeenpäin eläneet niinkuin kissa ja koira."
"Tosin löytyy esimerkkiä molemmista", vastasi Pietari Mikonpoika; "vaan harvoin tavataan kuitenkin onnellista, jollekulle toiselle kannalle rakettua avio-iiittoa, kuin keskinäisen ja palavan rakkauden. Ulko-näkö pettää usein, niinkuin nähdään sanan laskustakin: Kaunis kakku päältä nähden, akanainen alta puolen. Kukatiesi ne, jotka sinun mielestäsi elävät paraassa sovussa ja rakkaudessa, ovatkin peräti onnettomat, koska koettavat peittää suruansa ja murhettansa teetellyllä ilolla. Niitä löytyy myös, jotka luulevat itsensä rakastuneeksi, tyynemmin ajattelematta, missä totinen rakkaus itsensä osottaa; jotka ainoastaan hetken mieltymisestä johonkuhun eli vieteltynä sydämensä ensi liikutuksesta jonkun kauniista muodosta antavat itsensä yhteyteen, jota sitten kaiken elin-aikansa katuvat. Minun mielestäni pitää sen vuoksi ensiksi tyyni tunteman sen, johonka aikoo kiinittää elämänsä vaiheet, eikä tavallisuuden jälkeen jättämän kaikkea sattumukselle. Kuin nyt sillä tavalla paraasta järjestään ja koettelemuksesta oman mielensä mukaan on valinnut jonkun, jota taitaa rakastaa, saattaa myös turvallisesti luottaa Jumalan kaikkea paraasen ohjaavaan huolenpitoon."
"Ennenkuins pidemmältä puhut," sanoi lautamies, "tahdon asettaa yhden kysymyksen vastataksesi: jos sinulla olisi naitava tytär ja hänen naimisiin aikoissaan pälkähtäisi päähänsä yhdistää itsensä semmoiseen, joka nähtävästi pikemmin eli myöhemmin saattaisi sekä hänen että sinun kerjäläiseksi, antaisitko hänelle vallan tehdä mielensä jälkeen eli koettaisitkos valaista häntä sokeudessaan?"
"Tosin minä hänelle näyttäisin vaaran päätöksestään, ja jos hän olisi ymmärtäväinen lapsi, tytyisi hän neuvoihini ja varoituksihini. Vaan sen vuoksi en suinkaan tahtoisi häntä pakottaa toista ottamaan. Taidanhan minä kukatiesi erehtyä yhtä hyvin kuin hänkin, ja kuinka surullista ja sydäntä painavaa eikö se olisi, jos sydäntäni vanhoilla päivilläni kalvaisi soimaus, että olen vikapää lapseni onnettomuuteen; kirouksen koko paino tapaisi minua itseäni. Vaan jos tyttö sen siaan saa tehdä oman päänsä jälkeen, ei hänellä ole ketään muuta syytettävänä onnettomuuteensa, ja varmaan hän sen vuoksi levollisemmasti kantaa kärsimyksensä. Tosin se olisi ikävää nähdä lapseni onnettomana, vaan suuri lohdutus murheessa olisi kuitenkin hyvä oma-tuntoni, etten itse pienintäkään ole tähän syypää. Vaan eihän meidän, hyvä lautamies, niin pitkiä puheita tästä tarvitse pitää! Mitään semmoista ei saata tulla kysymykseenkään. Anna on ymmärtäväinen tyttö, hän ei koskaan taida valita niin kelvotointa, kuin sinä luulet."
"Semmoisesta tässä juuri onkin kysymys. Anna on sanonut minulle vasta silmiäni tahtovansa mennä naimiseen Koiviston Kustaan kanssa, ja sehän silmi-nähtävästi olisi suurin kaikista hulluuksista."
"Miksi niin? Minä en siinä saata nähdä mitään hulluutta", vastasi Pietari Mikonpoika. "Kustaa on vilpas ja toimelias nuorukainen ja hänestä tulee ajalle kelpo talonmies."
Näillä sanoilla oli sama vaikutus kuin jos salama olisi tavannut jokaista heistä. Lautamiehen kiukku nousi korkeimmalleen; hän väänteli suutansa, puri hampaitansa ja katseli viha-silmin ympäristöänsä. Jussi seisoi kuin palavilla hiilillä. Paljaasta hämmästyksestä hän unohti kokonaan nuuska-rasiansa, jolla tavallisesti aina muutoin neuvottomilla hetkillä tapasi lohduttaa itseänsä. Vaan toisin oli tapaus Annan kanssa; hänelle olivat Pietari Mikonpojan sanat parantava voide, joka samalla hetkellä tunki läpitse jokaisen jäsenen koko hänen olennossansa; hän ei enään seisonut surullisena ja kärsivän näköisenä, vaan pikemmin iloisena ja väliäkuin voitolla. Mutta hänen ilonsa oli lyhy, sillä lautamies lausui vihoissapäin:
"Tosin Kustaa on vilpas nuorukainen, vaan myöskin ylpeä konna, ja ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ei hänestä koskaan oikein kelvollista miestä tule. Se olisi saattanut tapahtua, jollei hän olisi lukenut. Vaan nyt hän ainoastan tahtoo istua lukemassa; hän ostaa kirjoja ja pitää sanomalehtiä. Mitä p——tä talonpoika semmoisilla tekee. Muistatkosta hänen esittelemistänsä kerran pitäjän kokouksessa laina-kirjaston asettamisesta seurakuntaan, joka olisi tullut maksamaan pitäjän miehille sata riksiä, väliäkuin ei meillä olisi muuhun rahaamme pantavaa. Minä annoinkin hänelle silloin kelpo muistopalan, jonka toivon sattuneen hyvään maahan. Jos hän vaan olisi saanut aikomuksensa matkaan saatetuksi, olisi siitä seurannut, että suuri osa pojistamme olisi ruvennut lukua harjoittamaan ja työt olisivat jääneet sillensä, joka sotii vallan Jumalan käskyjä ja vaatimuksia vastaan; sillä niissä seisoo: Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi, ja myöskin: joka ei tahdo tehdä työtä, hänen ei myöskään pidä syömän."
"Sinä päätät väärin", sanoi Pietari Mikonpoika. "Kustaalla ei ollut mitään senkaltaista aikomusta esittelemisellään. Hän on itse elävä esimerkki siitä; täällä ei löydy koko seurakunnassa toista, joka paremmalla toimella ja huolella pitää taloansa, ja sanomalehtien pitäminen ei suinkaan saata olla vahingollinen; ei kellään talonpojalla ole niin suurta kiirutta töitten kanssa, ettei joskus löytyisi väli-aikoja, jolloin hän ei tee mitään, ja silloin tosin on hyödyllisempi viettää aikansa lukemisella kuin viinapullon vieressä. Usein saattaa myös sanomalehdistä jotakin hyödyllistä ja opettavaista tulla tietämään. Ihminen ei elä ainoastaan itseänsä vasten; hän on myöskin jäsen kansakunnasta, ja hänen täytyy sen vuoksi vaikuttaa tämän hyödyksi ja edistykseksi. Saattaaksensa tämän oikein tehdä, on hän sekä sivistyksen että valistuksen tarpeessa; sillä näitten molempain puutteessa hän ei taida suurta hyvää vaikuttaa. Käsitys näitten tarpeellisuudesta leviää päivä päivältä yhä laviammalle, oppineemme tekevät työtä tekemistään näitten edistymiseksi, ja pyrkimisensä ja vaivansa tulevat tosin tulevina aikoina kantamaan kauniin hedelmän. Valistus edistyy, vaan pitkällöisesti, ehkä se saattaisi jättiläis-askelin astuskella, jos vaan yhteinen kansa sitä suuremmalla lämpömäisyydellä kohkelisi. Jos Kustaan esittelemistä tällä tavoin katselemme, niin se ei suinkaan ollut hyljättävä."