"Katselkaamme sitä kuinka hyvänsä", lausui lautamies, "niin en kuitenkaan ota sanaakaan takaisin siitä, mitä olen sanonut, ja minua ihmehdyttä, että sinä saatat toisin puhua. Mitähän hyötyä sanomalehdistä olisi? Eiväthän ne tee mitään muuta, kuin lykkäävät valhetta niin paljon kuin ehtivät ja ennättävät. Eivätkä häpeä itse kuningastakin vastaan kirjoittaa, väliäkuin hän ei osaisi ilman heitä maata ja valtakuntaa hallita; ja kuinka kohtaavat he meidän maaherraamme, josta rehellisyydessä ja kunnollisuudessa ei miestä parata? Tämän päälle en taida ajatella villiin tulematta, ja jos minä joskus tapaan nämät sanomalehti-herrat, niin katsokoot selkä-nahkansa."

"Monta aikaa ei ole vielä kulunut, kuin minä ajattelin melkein samoin," sanoi Pietari Mikonpoika, "vaan nyt minulla on sanomalehdistä aivan toiset tuumat, jotka tahdon sinullekin osottaa, jos vaan mitään virkkaamatta tahdot kuudella, etkä niinkuin äskein pienimmästäkin sanasta, joka sattuu vähän happamalta maistumaan, syty tuleen; sillä semmenkin tarvitaan kärsimystä ja malttamusta jotakin asiaa tutkittaissa, jos sen kanssa toivotaan perälle tulla."

"Ensiksi on muistettava, että täällä löytyy monellaisia ihmisiä, sen vuoksi myöskin monellaisia sanomalehtiä; ja koska ei kukaan ihminen ole täydellinen. Niin ei myöskään mikään sanomalehti saata olla vioitta ja vaillinaisuuksitta, ehkä nämät vaillinaisuudet saattavat löytyä suuremmassa eli pienemmässä mitassa, sen jälkeen kuin kirjoittajain aikeet ovat hyvät eli ilkeät, heidän ymmärryksensä selvä eli pimeä. Yksi sanomalehti on saattanut päättää tehdä valkoisen mustaksi, eli päin vastoin. Toinen taas on saattanut päättää puhua totuuden koreuksitta, maaherraa ja muita ylhäisiä herroja pelkäämättä, ainoastaan kuudellen sitä ääntä, joka puhuu hänen sielunsa syvyydestä syntymämaan hyödyksi. Semmoinen sanomalehti voittaa aina kaikkein totuudesta pitäväin ja valistusta ja sivistystä rakastavain ihmisten mieli-suosion, sen siaan kuin se edellinen, jolla on valhe johdattajana ja joka nostaa eripuraisuutta ja vihaa kansakunnassa, on mielukas ainoastaan yhtä-ajattelevaisille ihmisille, jotka enemmän rakastavat pimeyttä kuin valkeutta. Toiseksi ei pidä koskaan sokean tavalla uskoman mitään sanomalehteä, vaan lukeissansa myöskin luottaman omaan järkeensä; ei myöskään pidä katsoman kaikkea, jota ei ymmärrä, mahdottomaksi, sillä usein saattavat asiat, joita ei meidän järkemme käsitä, toisille lukioille olla aivan suuresta arvosta. Kolmanneksi on muistettava, että jollei täällä löytyisi sanomalehtiä, jotka pitäisivät ylhäisiä herroja silmällä, saattaisivat nämät tehdä niin pahoin kuin ikänänsä tahtoisivat, muun kansan tätä vähintäkään aavistamatta. Näemmehän melkein joka päivä, kuinka yksi ja toinen meidän rahakkaista herroistamme koettaa aikomuksiansa väki-sanoilla matkaan saattaa köyhän kustannuksen päälle. Tämä onnistuisikin täydellisesti jollei näitä pahoin moitituita sanomalehtiä löytyisi, joita laitetaan kaikisten enemmm silloin, kuin he sakistelevat vallan omaisia. Lisäksi, kuinkahan kävisi herrain päivissämme, jollei sanomalehtiä löytyisi? Emmehän saattaisi tietää, jos meidän sinne lähetettymme tarkoittaisivat omaa eli yhteistä hyötyä, jos seuraisivat omaa mieltänsä eli antaisivat väliäkuin nuora kaulassa taluttaa itseänsä toisilta, sanalla sanottu, jos olisivat ansainneet tämän suuren luottamuksemme eli ei. Tästä näet niin muodoin sanomalehtien ei suinkaan olevan moitteen alaisien eli hyljättävien, ja minä menen niin pitkälle, että katson nämät tarpeellisiksi jokaiselle talonpojalle, jolla vaan on varaa siihen ja jolle isän-maan kunnia ja seisovaisuus on jostakin arvosta."

"Sanot, mitä sanonet", vastasi lautamies, jolla ei ollut muita sanoja kumota Pietari Mikonpojan puolustusta sanomalehdistä, kuin nämät vanhat: "ainoastaan raamattu ja virsi-kirja ovat talonpoikaisessa säädyssä tarpeelliset kirjat", jonka hän vakuutti kirkkoherralta monta monista kertaa kuulleensa. Mitä taas sanomalehtiin tulee, niin oli kirkkoherra maininnut yhtä, nimeltä Iltalehti, hyvin halventavaisilla sanoilla, ja hän nyt ymmärtänee niitten päälle, jos joku toinenkin.

Pietari Mikonpoika taas vakuutti tätä moitittua sanomalehteä kaikista paraaksi ja lisäsi siihen: "Syy kirkkoherran närään Ilta-lehteä vastaan on se, että kuin hän muutama vuosi takaperin oli valittu maamme rahaston tilaa tutkistelemaan, luuli hän siellä saavansa tehdä niinkuin täällä kotonakin; hän rupesi sen vuoksi liian omavaltaisesti menettämään, vaan nyt hänen oli toisellaisten miesten kanssa tehtävä, kuin meidän tyhmäin talonpoikain. Sen vuoksi kävikin aivan toisin. Ilta-lehti teki kirkkoherran sopimattoman käytöksen kansalle tiettäväksi ja antoi hänelle siinä sivussa kelpo lailla hyvin ansaituita nuhteita, josta seurasi, että kirkkoherra riensi kiiruusti kotio, vähäksi kunniaksi sekä itselleen että niille, joittenka asiaa oli ajanut. Siitä hetkestä on kirkkoherra ollut kaiken paremman tiedon vihamies. Näyttää melkein, kuin me saisimme maksaa, mitä hän on rikkonut; sillä nyt hän tahtoo hallita seurakunnassa samoin, kuin historia mainitsee muinaisista sylkki-kuninkaista. Ja tämä ei ole hänelle työlästä, semmenkin kuin sekä sinä että moni muu autat häntä kaikissa hänen toimissaan, ei suinkaan köyhä-raukkojen hyödyksi, jotka saattaisivat tarvita rahansa muuhun, kuin turhiin maksoihin. Vaan se oikein taitaa naurattaa, ettei kirkkoherra pidä uskollisistansa suurempaa lukua, kuin lapsi puusta tehdyistä leikki-kaluistansa, jotka hän saa liikkeelle kuin vaan tahtoo, hyvin tietäin, että nämät eivät sentään ole muuta kuin puunpalaisia."

Tämä oli joksikin kovin sulavaa ruokaa lautamiehelle, jonka korvat harvoin olivat tottuneet kuulemaan totuutta; hän vihastuikin sen vuoksi kovin, jota ei kukaan mahda ihmehdellä, joka vähänkin tuntee lautamiehen äkkinäisen luonnon. Nyt syttyi kova kina pitäjän asioista, jossa kävi niinkuin tavallisesti ainakin käy kinoissa, että molemmat, tyhjettyänsä runsaat sanavaransa, kuitenkin seisoivat samalla kannalla, pienintäkään toistansa totuudesta eli vääryydestä vakuutetuksi saamatta. Lautamies oli niin innossaan, ettei huomannut, kuin Kaisa ja Anna menivät huoneesta tiehensä. Viimein havaittuansa heidän pois-olonsa hän kysyi Jussilta, mihinkä he olivat joutuneet, johonka sai sen sukkelan vastauksen: "Minä en tiedä."

"Se on yhtä, missä ovat," sanoi Pietari Mikonpoika, vähän totisempana kuin tavallisesti muutoin, "ei täällä sentään tänään, sen jälkeen kuin minä olen havainnut, mitään kihlajaisia tule; minä en kuitenkaan siihen apuani lainaa." Samassa otti avio-liitto-kirjan ja repi sen tuhansiin kappaleisiin.

"Ne ovat joskus kuitenkin tulevat," vakuutti lautamies ja polki jalkaansa laattiaan, niin että permannot notkuivat.

7.

Nyt Jussi matkusti yksin uusissa vaunuissansa kotio, vaan aivan toisilla tunnoilla kuin sieltä lähteissänsä. Silloin hän ajatteli hyvillä mielin, mikä rikas ja kaunis vaimo hänelle oli suotu; vaan nyt se näytti hänelle vähän mahdottomalta. Tosin lautamies oli vannonut, että sen, mitä kerran oli sanonut, myös piti tapahtuman. Vaan Jussi ei ollut sillä tytyväinen. Hän tahtoi oitis nautita onneansa. "Nyt hän olisi istunut tässä vieressäni," sanoi hän itseksensä, "ja minä olisin sanonut hänelle jotakin hauskaa, joka olisi häntä naurattanut; ehkä olisin saanut suuta palkakseni! Mutta hiisi ollen, nyt juohtuu jotakin mustaa mieleeni! Jos se tulee tietyksi, kuinka tyhmästi käytin itseni kamarissa, niin saan hävetä silmät päästäni."