Jussi raukka! Se tulee kyllä tietyksi, kuin itsensä tyhmästi käyttää. Sen hän tuli pian havaitsemaan, sillä eräs piika Ruusulaksossa oli sattunut näkemään tapauksen, jonka lupausta vastaan, ettei kellekään hiiskua mitään, kertoi paikkakunnan pirttivaimolle, joka taas kohta kiireesti pani apostoli-hevoiset kulkuun talosta taloon, ainoastaan kertoakseen, mitä oli kuullut, jokaiselle lupausta vastaan, ettei kellekään sanaakaan sanoa, se on ymmärrettävä. Ja lukia saattaa olla vakuutettu siitä, ettei tapaus suinkaan pirttivaimon kertomuksista kehnommaksi käynyt; sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan kerro asiaa siipiä sivulle panematta.
Mihinkä ikänänsä Jussi tuli, sai hän aina kuulla jonkun näistä pilkkasanoista: "Toivotan onnea! Kelpo kihlajaisetpa siellä Ruusulaksossa pidettiin! Etkös leikannut käsiäsi pirstaksi pulloja kallistaissasi? Menikö montakin akkuna-lasia rikki? Miltä suuteleminen maistui?" Jussi näki tapauksen monin kerroin parannetuksi; hän oli sen vuoksi kovin yriinnyksissänsä. "Mutta", ajatteli hän, "minä tiedän, mihinkä luotan! Se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa."
* * * * *
Ruusulaksossa kävi nyt kova ukkonen yöhön myöhäiseen, nimittäin sisällä huoneessa. Lautamies ei suinkaan ollut niitä äijiä, jotka käyvät ja narisevat yhtä mittaa niinkuin variksen pelotus, ja joista pitäisi olla rukous litaniassa; vaan jos myrsky joskus pääsi valloilleen, oli se sitä ankarampi. Kaikeksi onneksi ei vihansa kuitenkaan tällä erää tavannut Kaisaa, ja ketästä sitten jollei Pietari Mikonpoikaa? Jollei häntä olisi ollut, olisi asia käynyt aivan toisin. "Kirotut juonet! Vaan empä sen kummempaa koskaan ole kuullut enkä nähnyt; oman veljensä pojanpa hän kaatoi, sen siaan että hänen olisi pitänyt häntä auttaman. Sen nyt saattaa kutsua huolimattomuudeksi sekä itsestään että omaisistaan; semmoinen ei nyt koskaan minun päähäni olisi pälkähtänyt; sillä ensiksi pitää joka ihmisen omaa etuansa katsoman ja sitten vasta toisten. Vaan vähän minä siitä! Minä tahdon näyttää Pietari Mikonpojalle itse olevani isäntä talossani, ja enkä suinkaan hänen hoinnettavansa. Jos ei muut neuvot auta, tahdon uhata Annaa tehdä hänen perinnöttömäksi; vaan tämä tulee kuitenkin olemaan viimeinen turvani, sillä minun käy Anna raukkaa surkeekseni; hän on kuitenkin minulle rakkain kaikesta, mitä minulla on. Jos hän taitaisi nähdä minun sydämeni pohjaan, niin tosin havaitsisi, etten suinkaan ole niin kylmä ja tunnotoin, kuin pakotan itseni olemaan, ainoastaan sen vuoksi että tarkoitan hänen onnellisuuttansa."
"Minkä sinä sitten mielestäsi katsot hänen onnellisuudeksensa?" kysyi
Kaisa, joka oli tullut takaisin ja nyt rohkeni sanan sanoa.
"Vapaan, murheettoman elämän, ja en suinkaan köyhyyttä ja viheliäisyyttä," ärähti lautamies vastaukseksi.
Kaisa huokasi syvästi, vaan vaikeni ja valmisti itseänsä maata menemään. Vihdoin lautamies teki samoin.
Anna istui vielä valveillaan pienessä kamarissansa; hänen ajatuksensa olivat kovin levottomat. Ihmisen sydän on meren kaltainen: se aaltoilee, myrskyn jo hiljettyä, vielä ison aikaa peräänpäin. Annan sielu taisteli kovan taistelun; väliin juoksi katkeria kyyneleitä alas pitkin hänen poskiansa, väliin taas hymyilivät huulensa semmoisesta tytyväisyydestä, jommoisen ainoastaan sisällinen ilo saattaa vaikuttaa, kuin sydän on täynnä puhtaita, viattomia tuntoja. Häntä itketti muisto isänsä kovasta kohtelemisesta, häntä kamotti ajatus, että hän joskus tästä lähin saattaisi esittelemisensä täyteen. Vaan häntä ilahutti se, että hän tänään oli voittanut, ja hän toivoi vielä tästäkin lähin saattavansa voiton pitää. Tässä mieli-alassa hän otti kirjan ja rupesi lukemaan. Se oli Runeberin runot, jotka oli saanut Kustaalta, ja väliäkuin itsestään aukeni hänen eteensä paikka, jossa runomitassa kauniisti kerrotaan seuraava tapaus: "Tyttö oli äiti-vainajaltansa saanut muistoksi timanteilla ja helmillä koristetun, kallis-arvoisen soljen. Nyt tuli hänelle kaksi kosioitsiaa; toinen heistä oli muhkea, reipas ja rikas, vaan hän mieli ainoastaan tytön solkea; toinen taas oli ujo ja köyhä, vaan hänen sydämensä paloi rakkaudesta tyttöä itseä kohtaan. Äiti-puoli käski häntä nyt näistä molemmista ottamaan sen rikkaan, vaan hyljäämään köyhän, muistuttain, että kulta kuitenkin oli suloista köyhyyden suhteen. Tyttö itki ja kielsi tätä tekevänsä, vaan kaikki turhaan. Mutta sinä päivänä, kuin kuuluutus piti otettaman, ei löytty tyttöä ei äidin saleista, ei pihasta, eikä puutarhasta, vaan hän löyttiin meren rannalta. Sekä hänen sulhaisensa, että äitipuolensa tulivat nyt tänne, houkutellen häntä seuraamaan heitä pitoihin ja iloon, sillä hänen kuuluutuksensa oli tänään otettava. Vaan tyttö riisti soljen suolivyöltänsä, otti sen valkoiseen käteensä ja sanoi: Katso, jolla vähän on, se vähään tytyy, vaan jolla on paljon, enempää se vielä vaatii. Tuhansia vuosia on jo meri niellyt rikkautta, koonnut tavaroita, vaan se vaati vielä minun solkeani. Tämän sanottuansa viskasi solkensa kauas ulos mereen. Kovasti tästä vihoissansa meni se rikas tiehensä, ja myöskin hänen äiti-puolensa lausui vihapäissä: Onnetoin! mitäs olet tehnyt? Korkeutta et saata enään koskaan odottaa, kulta ei loista milloinkaan huoneessasi, ja solkeasi et ikänänsä saa takaisin. Vaan tyttö vastasi naurusuulla: Mitä tahtoo sanoa korkeus tulevaisien aikoini onnen suhteen? Mitä kulta elämän suhteen täynnä rakkautta? Mitä solki nuorukaiseni sydämen suhteen?"
"Näin minäkin tahdon tehdä", sanoi Anna. "Ennen tahdon köyhänä ja puutteen alaisena elää maailmassa, kuin hyljätä Kustaan; sillä mitä on kulta elämän suhteen täynnä rakkautta?" Tässä päätöksessä hän pani maata ja nukkui levollisesti, niinkuin seitsemäntoista vuoden vanhana tavallisesti tekee; päivä on mahtanut olla kuinka levotoin hyvänsä, niin siautuvat kuitenkin nuoruus ja uni, niinkuin kaksoiset, ystävällisesti yhteen.
Kuinka kummallisesti eikö tässä maailmassa toisinaan tapahdu! Lautamies nukkui levollisena siinä ajatuksessa, että saattaisi Annan taipumaan tahtonsa jälkeen uhkauksella, että tehdä hänen perinnöttömäksi. Hänelle oli rikkaus kaikki; hän ei tuntenut suurempaa onnellisuutta. Anna taas olisi katsonut lautamiehen uhkauksen ilon sanomaksi, jos sen vaan olisi kuulla saanut. Hänelle oli kulta kuormaksi, vaan rakkaus kaikki. Näin erinäisistä ajatuksista oli nähtävästi kova taistelu syttyvä, ennenkuin vakinainen päätös asiassa taisi kangeta.