Kummalla heistä oli oikeus, ja kumpiko viimeksi voitolle jäi?
8.
Seuraavana päivänä istui lautamies ja poltti piippuansa, Kaisan ja Annan huonetta siivotessa. Ei kukaan heistä lausunut sanaakaan. Näytti melkein kuin olisivat hävenneet puhetta keskenänsä alkaa. Anna ratkasi viimein vaiti-olon. "Saanko minä mennä kirkkoon tänä päivänä?" kysyi hän vapisevalla äänellä. "Et!" vastasi lautamies, "sinä saatat hyvin pysyä kotona; sillä niinkuin sinä käytät itsesi, sopii sinun hävetä näyttämästä itseäsi ihmisissä; ja ei siinä kyllin, että sinä häväistään, vaan myöskin minä ylön-katsotaan sinun tähtesi. Onnetoin se, jolla on tottelemattomia lapsia!"
Anna vaikeni ja puhkesi katkerasti itkemään; vaan samassa tuli Kustaa. Hän tervehti ystävällisesti koossa olevia, vaan tultuansa Annan tykö hämmästyi hän vähän. Hän tunsi hänen kätensä vapisevan omassaan ja eikä tiennyt, miten tätä selittää. Pitkä kysymysmerkki oli luettava hänen kasvoissansa, vaan Annan katsanto ei antanut tydyttävää vastausta; hän näytti karttavalta ja hämmästyneeltä. Kukatiesi oli jo antanut kätensä toiselle? Tämmöiset olivat ne ajatukset, jotka tällä haavaa vaihettelivat Kustaan sielussa. Hän kääntyi sen jälkeen siveästi ja nöyrästi lautamieheen, joka puolestaan käski hänen olemaan tervetulleen, ehkä sydämessään ja sielussaan ajatteli jotakin aivan toista. Kustaa johdatti nyt suurella taidolla puheeksi semmoiset asiat, joittenka tiesi paraiten huvittavan lautamiestä, niinkuin vuoden-tulon ja ilman nykyisen luonnon, viinan polton ja karjatarhan hoinnon j.n.e. Hän kartti tässä taiten sanoa jotakin, joka soti lautamiehen ajatuksia vastaan. Tämä saattoi äijän puheliaaksi, niin että hän lavialta jutteli, mitä aikanansa oli havainnut, mimmoiselta tuleva vuosi näytti y.m.
Kaisa oli hyvyys itse. Hän kysyi, kuinka äiti, sisaret ja veljet voivat kotona, ja lisäksi, mitä uusia kuului pitäjältä; hän pyytti vielä päivällisellekin.
Vaan se joka oli kaikista iloisin, oli Anna. Kustaa ei ollut hänelle ennen koskaan niin kauniilta näyttänyt; hän oli jälleen täydessä terveydessään, oli siististi ja hyvin vaatetettu, kaulaliinakin oli solmittu erinomaisen kauniisti. Tämä ei suinkaan jäänyt Annalta, häntä silmäilyssänsä, huomaamatta. Hän ei saattanut sen vuoksi olla vertailemisia tekemättä. Mikä ero eikö ollut Jussin ja Kustaan välillä? Edellinen tölppömäinen ja ylpeä, jälkimäinen sivistynyt, itseänsä vähä-arvoisena pitävä ja kaunis, kaikki omaisuuksia, jotka miellyttävät naisihmisen tunnollista sydäntä. Kustaa ajatteli samoin Annasta; kerta toisensa perään lensivät silmänsä hänen puoleensa, vaan Anna näytti mieltä mielin karttavan näitä. "Tämä ei ole syyttä", ajatteli Kustaa ja kiusasi itseänsä katkerilla ajatuksilla. Päivälliseltä päästyä pyysi Kustaa saada puhutella lautamiestä kahden kesken, johonka tämä myös pienintäkään vasta-kynttä vetämättä suostui. Jäätyänsä kahden lykkäsi lautamies salvan oven eteen, ettei kenenkään pitänyt, heidän keskustellessaan, tietämättä sisään tuleman.
Kustaa alkoi nyt: "Minulla on yksi anomus edeskannettava lautamiehelle, ja jo edeltäkäsin uskallan olla siinä suloisessa toivossa lautamiehen tähän anomukseeni myöntyvän, ja ilolla kahden olennon tulevaista onnellisuutta noudattavan. Epäilemättä se ei ole saattanut jäädä lautamieheltä huomaamatta, että Anna ja minä jo kauan olemme toistamme rakastaneet. Sisällinen yhtäläisyys ajatuksissamme antaa minun toivoa murheettomasti saattavamme tulevaisia päiviämme kohdata, olkoot ne sitten pilvisiä tahi kirkkaita, ohdakkeisia tahi kukkaisia. Kaikki muu on muuttuvaa paitsi rakkaus, se on iankaikkinen niinkuin se Jumala, josta johdattaa alkunsa. Luottain tähän, pyydän teiltä tyttärenne kättä, sydämensä olen jo aikaa omistanut."
"Se surettaa minua", vastasi lautamies, "etten taida anomukseesi myöntyä; sillä nyt se on jo myöhäistä. Jo eilen antoi Anna sekä sydämensä että kätensä Haaviston Jussille, ja tehty työ pitää paikkansa. Tästä saatat nähdä kuinka vähän naisten lupauksiin on luottamista; jos sen siaan olisit minulle aikanansa asiasi puhunut, olisi kaikki käynyt aivan toisin."
"Se ei ole totta!" sanoi Kustaa. "Älkäätte syyttäkö omaa lastanne. Hän ei ole koskaan pakotuksetta tähän yhdistykseen antaunut, ja kerran teidän pitää kaikkivaltiaan Jumalan edessä töistänne vastaaman."
"Ha, ha, ha," keskeytti lautamies pilkka-naurulla; "minä luulen että sinä olet seinähullu, mies! Luuletkos, etten minä taida vastata töistäni sekä Jumalan että ihmisten edessä? Ja mitä Annan naimiseen tulee, ei minulla ole siinä kohdassa itseäni nuhdeltavaa; sillä hän on vapaasta tahdosta suostunut siihen, joka olikin paljon ymmärtäväisemmästi tehty, kuin että kuudella sinun lapsellisia larituksiasi rakkaudesta, ikuisesta uskollisuudesta, ja Jumala tiesi mistä kaikesta."