"Olkaatte semmoisia soimauksia lausumatta!" sanoi Kustaa. "Ei siinä kyllin, että olette ryöstänyt minulta elämäni ilon; te tahdotte myös herjata minua. Mutta minä sanon teille: älkäätte loukatko minun kunniaani; se on minulle kalliin kaikesta, mitä minulla on, ja sen tahdon koettaa pitää puhtaana. Ehkä köyhä teidän silmissänne, olen minä kuitenkin rikas sydämessäni. Minulla on levollinen omatunto. Hyvin teille, jos taidatte sanoa saman."
Tämän sanottua meni Kustaa. Hyvästi-jätöksi katsahti hän nuhtelevin silmin Annan päälle, jonka sydämen syvyyteen tämä silmäys tunki kuin salama.
9.
Kuusi viikkoa on kulunut Annan viimeksi nähtyämme. Tämä on ollut katkerin aika koko hänen elämästänsä. Jätettynä Kustaalta ja ainoostaan kiusattuna lautamieheltä Haaviston Jussin tähden ei hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä. Tosin koetti äiti häntä lohduttaa, vaan turhaan; yksi ajatus huoletti häntä joka aika, ja se oli: "enkö minä enään ole Kustaalta rakastettu? Oh, se on sitten tosi, että maailma on surun ja murheen lakso! Täällä ei löydy yhtään varsinaista iloa. Nuoruutemme innossa uneksimme ilosta ja onnellisuudesta, rakennamme ajatuksissamme linnoja tulevaisiksi ajoiksi, jotka kuitenkin kukistetaan pienimmältäkin vastoinkäymisen puuskaukselta, ja meille näyttää kaikki valkoiselta ja kirkkaalta, vaan on kuitenkin mustaa. Kustaa! Kustaa! Miksi sinä kuvailit tulevaiset päivämme niin kauniiksi? Oliko se saattaaksesi minun sitä onnettomammaksi, eli kukatiesi sinä ainoastaan olet teetellyt rakkautta? Kauhiaa ajatusta! Jos edes taitaisin karkoittaa kuvasi sielustani! Jos taitaisin unohtaa menneet ajat! Oh, sitten minä tahtoisin vielä kauan elää; vaan nyt, nyt olisi minulle kuolema suloinen! Rankaiseva Jumala! Mitästä minä olen rikkonut, että sinä niin kovin vaivaat minua? Miksi sinä annoit minulle sydämen, lämpimän rakkaudelle, koska ei täällä maailmassa löydy mitään rakkautta? Miksi sinä et varoittanut minua karttamaan itseäni liehakoitsialta, joka makiasti käytti rakkauden suloisia puheita kielellänsä, tuntematta sen totuutta sydämessään? Jos edes taitaisin vihata häntä, olisi se kukatiesi pieni helppous vaivoissani; vaan nyt olen ilman kaikkea; sydämeni on tyhjä, niinkuin se mittaamatoin taivaan avaruus. Oh, kuka olisi taitanut aavistaa jotakin semmoista! Minä muistan ajan, kuin kaikki oli toisin. Ilo ja riemu olivat silloin kuvattuna jokaalla. Jos katsahdin yöllä kirkkaalle taivaalle, niin luin ystävällisen vastauksen sydämen tuhansille kysymyksille; jos katselin vaan kauniita kukkaisia, niin loistivat jokaisen heidän silmänsä taivaallisesta ilosta; jos kuultelin lintujen viserryksiä, niin tuntui minulle ikään kuin olisin kuullut ääniä lapsuuteni suloisista ajoista; joka ääni kaikui suloisesti ja heleästi sydämeni syvyydestä. Iloisia, suruttomia päiviä! Tuletteko te enään koskaan ilmi-olossa takaisin, vaan elättekö ainoastaan muistossa? Salainen ääni kuiskaa sydämessäni: 'kaikki on kadonnut!' Toivon tähti loistaa vielä elämäni taivaalla, ja levollisena minä tahdon seurata hänen säkeniänsä; se on minun johdattava askele askeleella horjumatta sitä tietä, jonka Jumala on viittonut käytäväkseni."
Näin Anna istui ja valitti itseksensä. Ehtoo oli pimeä ja kylmähkö; ukkonen jylisi etäällä, salama valaisi silloin tällöin taivaan kannen, ja sade juoksi virtoina syksyiseen maahan. Äkisti hän kuuli jonkun kävelevän ulkona ja kohta sen jälkeen naputuksen oven päälle.
"Kuka se on?" kysäsi Anna.
"Minä", vastasi heikko, naisihmisen ääni.
"Vai niin; se on pikku Kaisa! Tule nyt tänne ja istu vähäksi aikaa, jutellessasi jotakin hauskaa. Se on kiltisti tehty sinulta, ettäs jolloin kulloin tulet tervehtämään minua; mutta mikä maailmassa on sinun näin myöhään tämmöisessä ilmassa ulos viekotellut?"
"Minulla on kirje", vastasi se pikkuinen tyttö, joka näytti noin kymmenvuotiselta. Hänen vaaleat hiuksensa ja punottavat poskensa todistivat maa-elon viattomuudesta, raittiudesta ja suloisuudesta.
"Se on epäilemättä isälleni", sanoi Anna.