"Ei ikään, se on juuri sinulle."
"Mistä se on?"
"Minä en tiedä", vastasi tyttö viekkaalla katsannolla. "Äsken kävi kotonani mies, joka pyysi tätä niin pian kuin suinkin saattamaan tänne. Se ei suinkaan ole mahdollista tänä ehtoona, ajattelin minä itsekseni; vaan samassa havaitsin kynttilän palavan kamarissasi, ja oitis juoksin tänne, ehkä siellä sataa niinkuin saavista kaatain."
"Anna minun nähdä kirje!"
"Äläpäs usko! Minä pidän sen itse, jollet lupaa minulle mitä pyydän."
"No, mitä sinä sitten tahdot?"
"Jos se nyt, näetsä, on rakkauskirje, josta sinä oikein ihastut, tahdon minä ruveta lapsen piijaksi sinulle tultuasi naiduksi."
"Sinä jaarittelet aivan turhan aikaisia, pikku Kaisani. Minä en tahdo koskaan antaa itseäni naimisiin. Annapas nyt vaan kirje minulle ja älä enään pilkka-puheita loruttele."
"Ja mitä maarian vielä! sinä et naimisiin!" sanoi tyttö, nyökästen päätänsä ja antain kirjeen.
"Se on Kustaalta!" huusi Anna iloissansa.