Kauan ei kuitenkaan saaneet nauttia onneansa, sillä Annan oli asia mennä kotio; lautamies nostaisi muutoin säikähdyksessään aika myryn. Vaan nyt hän ei mennyt yksistänsä. Kustaa istui airoille, ja venhe kulki lennossa hänen soutaissaan. Ukkonen oli jo helpottanut; synkkä sumu makasi sen siaan järvellä, niin että heidän oli mahdotointa nähdä, mitä ilmaa pitivät. Molemmat olivat vaiti; näytti väliäkuin olisivat aavistaneet jotakin tapaturmaa. Yhtäkkiä sattui venhe kivelle ja molemmat muljahtivat laineisiin. Kustaa oli taitava uimari; täysin voimin hän halkaisi laineita, vaan turhaan. Pimeys esti hänen näkemästä Annaa, joka taistellen kannatti itseänsä toisella airolla. Viimein hän löysi hänen, ja alkoi voimainsa perästä uida maalle; vaan kussa löytäisi maan? Ehkä pikemmin ui ulos järvelle! Ei; viimein arvoltansa veti Annan maalle ja vaipui väsyneenä ja uupuneena hänen viereensä.
Vähän toinnuttuansa hämmästyksestään kiittivät hartaasti Jumalaa pelastuksensa edestä. Vaan nyt nousi uusia vastuksia. Kustaa havaitsi heidän olevansa pienessä saaressa, ja täällä oli heidän mahdotointa yötä kuluttaa terveyttänsä turmelematta. Kustaa rupesi sen vuoksi huutamaan apua, ja molempain suureksi iloksi kuului vastuu ei järin kaukana siitä. Muutaman hetken kuluttua laski venhe saaren rannalle.
"Onko täällä ihmisiä?" kysyi hyvin tunnettu ääni.
"On", vastasi Kustaa.
"Kuka olette?" kysyi taas sama ääni, joka ei ollut kenenkään muun kuin
Pietari Mikonpojan.
"Koiviston Kustaa."
"Vai niin, sinäkö täällä keskellä yötä oleskelet? Kuka sinulla kanssasi on?"
"Sen tahdon sittemmin sanoa. Nyt pyydän teitä hyväksi saattamaan meitä maalle jota pikemmin sitä paremmin, sillä me olemme läpitse märät."
"Mielelläni, aivan mielelläni!" vastasi ukko ja alkoi soutaa kotoa kohden.
Kustaa kertoi nyt, minkä jo tiedämme, ja ukon tuli näitä nuoria rakastuneita surkeeksi, joittenka piti niin paljon kärsimän. Hän vaati heitä sen vuoksi viipymään yötä tykönänsä, johonka ilolla suostuivat. Ukko asui likellä järveä.