Matkustavaisemme astuivat nyt pieneen tupaan. Takassa paloi paukkuin suuri valkea, jonka valossa kaksi vanhanpuoliaista tyttöä istui ja neuloi, laulaa hyräillen itseksensä. Täällä ei tosin mikään todistanut suuresta rikkaudesta, vaan ei myöskään köyhyydestä. Kaikki oli puhdasta ja siivoa; vaski ja tina loistivat seinistä, ja siniseksi maalatusta seinäkellosta tuli käki ja kukahti joka kellon lyömällä. Nyt kukahti ainoastaan kolme kertaa; näin pitkälle oli yö kulunut.
Kuin nyt vieraamme olivat muuttaneet vaatteita ja juoneet muutaman kupillisen hyvältä maistuvaa kahveata, istuivat he lämmittävän valkean ympärille ja rupesivat ystävällisesti keskustelemaan kaikellaisista. Ukko lausui: "Tänä yönä olen saanut aivan odottamattomia vieraita. Olin juuri maata panemaisillani, kuin kuulin apu-huudon ulkoa, sillä tämän kovan ukkosen tähden olen ollut kaiken yötä valveillani. Ensiksi luulin valkean olevan vallallansa, vaan pian havaitsin epähuomioni. Näin tulin teidän avuksenne." Ukko otti tupakka-piippunsa, lykkäsi yölakkiansa vähän toiselle korvalleen ja jatkoi.
"Näin katsellessani teitä molempia, jotka olette nuoret ja tuoreet, ja sydämellisesti rakastatte toistanne, muistuu mieleeni ajat, joina minäkin olin onnellinen. Vanhemmiltani sain hyvän talon, ja nuori ja liukas kuin olin, ei ollut minun työläs vaimoa saada. Pian valitsinkin itselleni tytön, joka ansaitsi rakkauteni, ja ilolla ja riemulla me vihittiin toiseemme. Onnellisina elimme nyt toisemme kanssa. Harkkaa sanaa ei kuultu välillämme, kaikessa koetimme noudattaa toisemme mieltä. Jos minä joskus olin surussani ja murheissani, muuttui mieleni, nähdessäni rakkaan Elinani, oitis iloiseksi. Hänen silmissään oli jotakin niin sydämellisen hyvää, joka kohta paikalla saattoi minun unohtamaan päivän murheet ja vastukset. Ah, en vielä nytkään taida häntä kyynelittä muistella! Näin kului hauskasti muutama vuosi; vaan kuin ei täällä löydy yhtään ruusua orjantappuroitta, niin ei myöskään mitään maallista onnea, joka olisi täydellinen. Kaikki on suruilla ja murheilla sekoitettu. Tämän minäkin tulin pian tuntemaan, jonka seuraavassa tahdon kertoa.
"Yhtenä päivänä joulun pyhinä oli meillä kotonamme muutamia vieraita, joittenka seassa myöskin ruukin patrooni S—— Vaskikoskelta. Ehtoolla toisten vieraitten lähteissä viipyi S—— ja pyysi saadaksensa puhutella minua kahden kesken. Me menimme pieneen kamariin ja suljimme oven. Nyt hän jutteli lavialta kärsityistä vahingoistansa ja pyysi sen vuoksi saada lainata minulta 'yhden pienen summan' — niinkuin sanansa sattuivat — noin 600 riksiä. Minulla ei osannut olla tykönäni niin paljoa, muutoin hän olisi sen oitis saanut, koska yli koko pitäjän oli tunnettu niinkuin hyvissä varoissa oleva ja rehellinen mies. Minä sanoin hänelle asian kohdan; silloin hän kysyi minulta, jos tahtoisin mennä takuusen tämän edestä, jos sen saisi lainata joltakulta toiselta. Minä annoin hänelle käteni sen päälle, vaan en kuitenkaan ennen kuin vaimoni oli antanut suostumuksensa tähän, ja näin erosimme toisestamme. Seuraavana päivänä hän tuli erään hyvän ystävän kanssa jälleen tyköni, ja me menimme molemmin takuusen sen vaaditun summan edestä. Kaksi kuukautta tämän jälkeen jätti patrooni S—— kaiken omaisuutensa velkamiesten keskenänsä jaettavaksi. Tämmöinen petos saatti meidän sekä ikävämieliseksi että myöskin äköötti meitä, vaan me olimme kuitenkin iloisia, ettei summa ollut suurempi, kuin että sen taloamme menettämättä hyvin maksaa jaksoimme. Vaan kuinka emmekö hämmästyneet, kuin rahat piti maksettaman. Kuuden sadan riksin siassa seisoi takuukirjassa nyt yhtä monta tuhatta. Minä kielsin tätä summaa maksavani ja kävin käräjiä monta vuotta, vaan turhaan. Viimein tuomittiin minä yksinäni maksamaan koko summa, sillä toinen takuu-mies oli sillä aikaa juonien ja petoksen kautta myynyt kaikki, mitä hänellä oli. Nimismies kirjoitti ylös kaiken sekä irtaimen että kiintiän omaisuuteni; talo myytiin puoleen hintaan. Köyhä ja viheliäinen seisoin minä nyt vaimoneni lapsineni paljaan taivaan alla. Tämmöisessä tilassa käännyin pyytämään apua sukulaisilta ja ystäviltä; vaan sen siaan sain kuulla pilkka- ja ilves-sanoja. Tämä oli enemmän kuin mitä vaimoni jaksoi kantaa; terveytensä huononi päivä päivältä; niinkuin kukka riutui hän suruin ja murheitten alaisena riutumistaan pois.
"Se oli kirkas talvi-ehtoo; minä muistan sen vielä niinkuin se olisi ollut eilen. Lumi makasi kuin valkea peite yli maan ja tähdet näyttivät vapisevan vilusta taivaan kannella. Vaaleana, kipuin ja tuskien kanssa taistellen, makasi Elina vuoteella; hän pyysi minua auttamaan häntä akkunan tykö, saadaksensa nähdä tähtikirkkaan taivaan, jolloin sielunsa tulisi levollisemmaksi; ja nyt hän istui siinä kyyneleet silmissä ja katseli huokaillen ylös tähtistä taivasta kohden. Huulensa liikkuivat rukoukseen. 'Minä olen saanut kyllin maailmasta ja olen nyt väsynyt', sanoi hän, pusertain kättäni. 'Oh, joka olisi tuolla ylähällä! Minä näen enkelin kirkkailla, valkoisilla siivillä. Hän tarjoo minulle kättänsä. Hyvästi! Taivaassa näemme toisemme jälleen!' — Tämän sanottuansa hän kaatui kuolleena syliini."
Ukko laski pois piippunsa, pyhkisi muutaman kyyneleen poskiltansa ja jatkoi: "tällä hetkellä mustenivat silmäni; sydämellä ei näyttänyt olevan tilaa rinnassa, se oli pakahtumaisillaan, vaan ei sitä kuitenkaan voinut tehdä. Minä riensin ulos synkkään metsään, lumi narisi jalkaini alla; mustia, surullisia ajatuksia liikkui aivuissani ja epä-toivon varjot peittivät sieluni. Näin vaelsin siksi kuin vaivuin yhdelle sileälle, yksinäiselle kalliolle. Tässä heräsi sieluni parempaan tuntoon, ja levollisemmassa mieli-alassa palasin kotio lapsieni tykö, jotka tästä lähin olivat ainoa lohdutukseni tässä maailmassa. Sen ajan perästä olen monta puutetta ja vaivaa kärsinyt, vaan myöskin monta iloista hetkeä nauttinut. Toimella ja ahkeruudella on minulle onnistunut saada kokoon tarpeisiini ulottuvan omaisuuden; tosin en ole rikas, vaan en köyhäkään. Minulla on mitä tarvitsen, sillä tytyväisyys on suurin rikkaus."
Aamu-rusko liekitsi jo idässä. Kustaa ja Anna jättivät sen ystävällisen ukon hyvästi ja riensivät iloisina ja tytyväisinä kirmaavien laineitten yli kotoa kohden. Tässä jättivät toisensa hyvästi, sitä ennen kuitenkin päätettyänsä jättää elämänsä kohdan tulevain aikain ratkaistavaksi. Kaikeksi onneksi ei ollut lautamies vielä, Annan kotio tullessa, hereillänsä, eikä kukaan muu paitsi äiti saanut tietää että hän oli pois ollutkaan.
11.
Syksy oli tullut. Pimeä ja kolkko oli Lokakuun yö. Myrsky vinkui ja kiljui Ruusulakson nurkissa; akkuna-luukut narisivat, ovet ja portit porasivat surullisesti sarannoillansa, ja huhkaan poru ynnä syksy-yön vinkuva tuuli kuuluivat hirvittävältä.
Sisällä oli niin hiljainen olo. Lautamies makasi taistellen kovassa taudissa; kylmä hiki juoksi pitkin hänen otsaansa, ja himmeät silmänsä katselivat äitiä ja tytärtä, jotka rukoillen seisoivat molemmin puolin vuodetta, kädet ristissä ja kyynele-silmin. "Minä tunnen tämän olevan viimeisen yöni", sanoi lautamies karhealla äänellä, "vaivat enenevät enenemistään. Sen vuoksi tahdon jättää hyvästi teidän, jotka olette olleet minulle rakkaimmat tässä maailmassa. Monta monista kertaa minä olen ollut kova ja taipumatoin; minä olen ainoastaan ajatellut maallisen tavaran päälle ja ylönkatsonut sen ainoan tarpeellisen, joka on iänkaikkinen rauha ja onnellisuus. Anna! anna kätesi Kustaalle, jotas rakastat, ja älkäätte koskaan unohtako pitää Jumalaa silmäinne edessä kaikissa töissänne ja toimissanne. Antakaatte minulle anteeksi, mitä olen rikkonut, ja rukoilkaatte Jumalaa minun viheliäisen sieluni edestä. Minä olen suuri syntinen. Rukoilkaatte, rukoilkaatte!"