Anna oli vallan tietämätöin isänsä nykyisestä päätöksestä; hän oli sillä aikaa äidiltänsä saanut luvan mennä tervehtämään erästä sairasta naapurissa. Tultuansa kotio, ei hän mennyt oitis sisään, vaan seurasi pientä, monessa mutkassa lakson läpitse juoksevaa ja jo ennen mainitulle kummulle saattavaa polkua. Täällä istui hän ruohostolle, noukki siitä suuresta ruusu-pensaasta muutamia ruusuja ja rupesi, niistä kiehkuraa sitoissaan, laulamaan.
Laulaessaan katsahti hän tavan takaa järvelle, ikäänkuin olisi jotakuta odottanut. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin pieni venhe rupesi näkymään kaukana selällä. Köykäisesti kuin hirvi juoksi tämä kiiltävien aaltojen ylitse ja muutaman hetken kuluttua oli jo rannalla. Hoikka, vilpas nuorukainen hyppäsi venheestä, vetäin tätä vähän matkaa perässään pehmeälle ruohostolle ettei aallot mahtaisi sitä vietellä järvelle. Hänen jokapäiväset, siistit vaatteensa peittivät ruumiin, niin hyvin muatun ja kauniin, kuin se muinaan mahtoi Adonilla olla. Musta tukkansa oli hyvässä järjestyksessä ja korkean otsansa alta loistivat ruskeat silmät, todistain vilppaasta luonnosta. Pitkänluontoisissa, valeissa kasvoissansa oli jotakin mielistyttävää, joka saattoi nämät kauniiksi. Havaittuansa tytön kummulla, seisoi hän tota pikaa tämän vieressä, tervehtäin häntä seuraavilla sanoilla: "Hyvää ehtoota, kaunis Annani! Kuinka sinä voit? Oletko sinä jo minun unohtanut, eli miksi et kertaakaan ole minua käynyt katsomassa? Yksi ainoa sana huuliltasi, yksi ainoa katsanto kauniista silmistäsi, ja minä olisin valittamatta tyhjentänyt kärsimyksen pikarin, kuinka katkera se ikään ehkä olisi ollut viimeiseen pisaraan; vaan turhaan; tätä lohdutusta ei minulle suotu. Oletko sinä minun jo unohtanut?"
Näihin kysymyksiin ei seurannut mitään vastausta. Anna seisoi äänettömänä kuin kuva. Viimein sanoi hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä: "Sinua en koskaan unohda!" Tätä sanoissaan nosti hän ujosti suuret, mustansiniset silmänsä ylähälle maasta ja kyynele vieri pitkin poskiansa. Samoin vierii kasi-pisara pitkin puhtaita ruusunlehtiä, auringon idässä säkenöitsevää silmäänsä nostaissa.
"Rakastettu Anna!" sanoi nuorukainen ottain tytön käden omaansa. "Minua et koskaan unohda! Etköstä sinä niin sanonut? — Ja minä — unohtaisinko minä sinun? En! niinkauan kuin veri juoksee suonissani, olet sinä toivotuksieni pää-maali, niinkauan kuin sydämeni tytkyy, on se sinun; sinä olet hyvä enkelini; kuullessani äänesi, hiljenevät myrskyt sydämeni merellä, ja kaikki tulee tyyneksi, niin tyyneksi, kuin ei olisi mikään myrskyinen tuuli siellä puhaltanut. Ja sentään pakotetaan kukatiesi tämä ääni lohdutuksen sanoja toisen korvaan kuiskaamaan, tämä käsi rakkauden siteitä toisen kanssa kiinittämään."
"Ei ikänänsä, ikänänsä! sanoi Anna, vetäin kätensä niin äkisti takaisin, että nuorukainen horjahti ja oli kaatumaisillaan. Vähään aikaan ei kumpikaan näistä toistansa rakastavista puhunut mitään, vaan silmänsä sanoivat sitä enemmän. Kuinka usein eikö silmäys, oikein ymmärretty, sano tuhansia sanoja monta vertaa enemmän. Nuorukainen havaitsi liian arkaa kieltä sielun suloisessa kanteleessa koskeneensa; hän päätti sentähden tästälähin paremmin varansa pitää. Hän istui ruohostolle, otti sen puoli-valmiin ruusu-kiehkuran käteensä ja rupesi puhumaan lempeämmällä äänellä seuraavaan tapaan:
"Rakastettu Anna! tule ja istu tähän ruohostolle, tämän suuren ruusu-pensaan viereen, ja hengittäkäämme sisäämme kukkain hyvää lemua. Katso! kaikki on niin kaunista; kuu hopioitsee korkeat puut, ja tuhansittain tähtiä katsoo niin lempeästi alas maamme laksoihin. Ystävällisesti suovat suostumuksensa rakkauteemme; sillä tuolla ylähällä ei löydy kateutta."
"Kuule! kuinka veden haltian suloinen kanteleen soitto kuuluu tyyneltä järveltä; hän soittaa surevalle morsiamellensa, joka ainoastaan ikävöitsee takaisin maamme laksoihin, ne kerran, näiltä suloisilta ääniltä vieteltynä, jätettyänsä; vaan joka kerta hänen päätänsä aalloista nostaissaan ja paeta aikoissaan tarttuu veden haltia uudestaan kanteleensa punaisiin kultakieliin, vietellen niistä suloisia ääniä. Silloin sukeltaa hän jälleen alas helmillä kaunistettuihin salihinsa."
"Ah kuule! tuolta tuonempata kuuluu yksiäänisesti kohisevan kosken kanssa yörastaan ihana ääni; hän laulaa morsiamellensa! rakkauden puhe sulaa suloisissa äänissä erittämättömään yhtyyteen."
"Rakastettu Anna! Etköstä tunne autuaita liikutuksia sieluasi läpitse-tunkevan? Eiköstä muisto, niinkuin hyvä enkeli, näytä sinulle, levittäin kirjaansa eteesi, kauniita ja moninaisia kuvia muinaisista ajoista? Muistatkosta vielä, kuinka ihastuit, minun sinulle, molemmin pikkuisena ollessamme, kukkain nimiä opettaissani, ja kuinka sydämellisesti taputit pieniä käsiäsi yhteen."
Se hyvänpuheliainen nuorukainen vaikeni. Oliko se muisto lapsuuden hauskoista ajoista eli toivo tulevista, joka tällä hetkellä läpitse-tunki Annan sielun? Minä en tosin sitä tiedä! Vaan sen tiedän, että hänen otsansa valkeni, silmänsä loistivat, poskensa punottivat ja suunsa oli naurulla. Hän oli iloinen, eikä se ihmeellistä ollutkaan, sillä molemmat istuivat käsi kädessä, unohtain maailman murheet ja ehkä hereillänsä kuitenkin vaipuneina suloisiin unihin. Lukiani! oletkos koskaan rakastanut — rakastanut sanan oikeassa merkityksessä? Ah! Silloin on sinullakin semmoisia hetkiä ollut, ja minun ei tarvitse näistä sinulle kertoa. Vaan jos ei rakkaus ikänänsä ole säteillänsä sydäntäsi sytyttänyt, olisi koetukseni näistä kertoa ainoastaan turha vaiva.