Molempain vähän aikaa ääneti oltua, sanoi Anna viimein, laskein kätensä nuorukaisen otsalle: "Ah! kuinka sinun kasvosi ovat käyneet kelmeeksi! En ollut sinua tullessasi ensin tunteakkaan; tosin sinä olet mahtanut olla kovasti kipeä?"

"Sangen kovasti minua on tauti ransinut ja jollei lääkärin apua aikanansa olisi tullut, emme tässä maailmassa suinkaan toistamme enään olisi nähneet. Lämmin-tauti on aivan kovaa sairastaa; usiammat siitä menevät hautaan. Tosin myöskin monta kuolee huolimattomasta hoinnosta, koska suurimmalla osalla yhteisestä kansastamme on se hullu luulo, lääkärin apua hakea olevan synnin; 'kyllä Jumala auttaa.' Eivätkä saata ymmärtää lääkärin ainoastaan Jumalan avulla sairasta kuoleman kynsistä taitavan pelastaa. Vaan älkäämme nyt tällä hetkellä enään siitä puhuko; minä olen nyt jälleen terve, ja ethän minua sen vuoksi hyljänne, että kasvoni ovat entistä kelveemmät."

"En, en suinkaan! Sitä sydämellisemmästi minä sinua rakastan. Vielä pikkuisena lapsena ollessani sanoit kerran minulle kuun olevan rakkauden auringon; siitä hetkestä olen häntä sanomattomasti rakastanut, ja hän on kuitenkin mielestäni monta vertaa sinua kelmeempi. Vaan miksis nuhtelit minua siitä, etten sairastaissasi sinua ole käynyt tervehtämässä? Sinä tiedät kuitenkin aivan hyvin isäni ei koko vuoden mittaan kertaakaan siihen lupaa antaneen. Syytä siihen en tiedä; vaan joka kerta kysyissäni pimenee hänen otsansa ja hän näyttää niin vihaiselta, että minä muuta vastausta odottamatta, kuin minkä jo olen lukenut hänen kovissa kasvoissansa, menen tieheni."

Näistä sanoista hämmästyi Kustaa ja hänen kasvonsa kävivät vielä kelmeemmäksi; joka tällä hetkellä olisi tainnut nähdä hänen sydämensä syvyyteen, olisi tosin havainnut pimeän, ei pienimmältäkään toivon säteeltä valaistun rotkon. Vaan Anna jatkoi huomaamatta Kustaan hämmästystä ja liikutuksia hänen sielussansa: "Semmoisina hetkinä on suloista olla yksinänsä ja hiljaisuudessa itkeä. Monta monista kertaa rukoilin minä sinun edestäsi Jumalaa ja hän kuuli rukoukseni; sillä enkelin ääni kuiskasi korvaani meidän kohta toisemme näkevämme. — Kustaa! sinä olet suutoin sanatoin; sinun on kukatiesi vilu; ehtoo on vilpeä ja sumu kylmä; me olemme istuneet liian kauan."

"Emme suinkaan ole istuneet liian kauaa," vastasi Kustaa. "Minun ei myöskään ole vilu; minä ainoastaan ajattelin tulevaista aikaa. Anna! sinä et tunne maailmaa tuhansine juonineen, ja onnellinen sinä, jos et tätä koskaan tulisi tuntemaan. Mielelläni tahtoisin salata, mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, vaan se on kerran kuitenkin tapahtuva, ja sentähden niin hyvin nyt kuin toiste! Minä tiedän sinun minua niin sydämellisesti rakastavan kuin ikänänsä joku taitaa rakastaa, ja yhtä sydämellisesti rakastan minä sinua; sinun tähtesi jätin lukemisen ja päätin ruveta talonpojaksi. Tätä en suinkaan kadu; sillä ihminen taitaa olla hyödyllinen missä tilassa hyvänsä, kuin hän vaan tahtoo. Vaan minä en miettinyt niitä esteitä, jotka saattavat olla yhdistystämme vastaan. Minua aavistaa isäsi tahtovan naittaa sinua suureen tavaraan, mielestäsi huolimatta."

"Sinä erehdyt, Kustaa," sanoi Anna. "Isäni on kyllä kova ja järkähtämätöin; vaan niin julma hän ei saata olla. Hän sanoo aina onnellisuuttani tarkoittavansa, ja seisoohan katkismuksessa elämän oikean arvon ja onnellisuuden ei olevan korkeudessa, rikkaudessa eli maallisissa tavaroissa. Kuinkasta hän sitten saattaisi minulta kieltää anomistani? Eihän meidän taivaallinen isämmekään lapsiltansa kiellä, mitä anovat, kuin he vaan ovat kuuliaisia ja vanhurskaita."

Näissä sanoissa löytyi niin paljon lapsellista luottamusta, ettei Kustaa sanonutkaan mitä juuri oli sanomaisillaan; sen siaan syleili hellästi tätä hoikkaa tyttöä ja suuteli hänen punaisia huuliansa. Samassa kohisi pieni tuulen puuska laksossa ja pudisti ruusu-pensasta, niin että ruusut vuodattivat kyyneliä, jotka pienien hopea-helmien näköisinä vierivät sametti-hienoon maahan.

"Nyt on jo puoli-yö", kuiskasi Kustaa, "meidän täytyy erota!
Mittumaari-aatto-ehtoona tapaamme toisemme jälleen; siksi hyvästi!"
"Hyvää yötä," vastasi Anna ja meni köykäisin askelin kotio päin.

3.

Kotio tultuansa kiipesi Anna hiljaa rappuja myöden ylös pieneen, huonerakennuksen toisessa kerrassa olevaan kamariinsa. Oven suljettuansa avasi kohta järven puolehisen akkunan, vaan turhaan katsoi hän ulos; sumu ja pimeys oli asettunut näitten toistansa rakastavien välille. Sen vuoksi sulki akkunan, pani maata pehmeälle sialleen, vaan ensi kerran eläissänsä puuttui häneltä koko yönä uni. Ajatus, ettei isänsä mahtaisi suostua hänen yhdistykseensä niin sydämellisesti rakastetun Kustaansa kanssa, karkoitti unen silmistänsä. Sen päälle ei ollut koskaan ennen ajatellutkaan; ja koskapa seitsemäntoista vuotinen tyttö, jonka sydän on rakkauden säkeiltä tullut sytytetyksi, jonkun muun asian, kuin rakkauden ja ilon päälle ajattelee? Toivo rakentaa silloin linnoja, jotka raukeevat tyhjään; vasta jälkeenpäin näyttää koettelmus elämän vaiheista, kuinka monta suloista toivoa on turhaan rauennut. Nyt vasta rupesi arvelemaan miksi isänsä häntä oli kieltänyt Kustaata tervehtämästä. — Kukatiesi sen vuoksi, että rakastan häntä? Ei, se on mahdotointa! Kustaa on niin rehellinen ja hyvänluontoinen; ei kellään ihmisellä sovi häntä vastaan mitään olla, ja isäni on myös hyvänluontoinen; hän ei suinkaan tahdo minua pakottaa; semmoisen epäluulon on joku paha henki Kustaan sieluun istuttanut. Vaan ei! Kustaan sielu on puhdas, sinne ei pääse mikään paha henki. Ainoastaan hyvät henget pitävät siellä asuntoansa.