Tämmöisissä levottomissa ajatuksissa kului yö. Aamu läheni, luonnon suuressa valtakunnassa heräsi kaikki eloon ja liikuntoon. Käet, nämät metsän vartiat, kukkuivat puissa ja linnut visertivät suloisilla äänillään iloista aamu-virttänsä. Anna avasi taas akkunan. Lempeä länsi-tuuli kuiskasi aamu-tervehdyksensä hänen korvaansa ja saatti levottoman sydämensä jälleen tyyneksi. Aamu-rukouksensa luettua, jota ei koskaan unohtanut eli laimilyönyt, rupesi kastamaan kukkiansa, jotka savi-astioissa siellä täällä seisoivat huoneessa. Tämän kanssa askaroitessansa aukeni ovi, ja lautamies astui sisään. Tulonsa näin aikaisin oli sekä kummallista että odottamatointa, pelko ja vapistus syttyi niin kovasti Annan sydämessä, että oli melkein pyörtymäisillään. Vaan silmäys isänsä kasvoihin vakuutti hänen tulevan aivan ystävällisessä asiassa.
"Ylähällä jo näin aikaisin," sanoi lautamies, "ja päälliseksi vielä täydessä työssä kukkiesi kanssa! Se on tarpeetointa vaivaa; sillä ulkona niityllä kasvaa tuhansittain kukkia pienimmättäkään hoinnotta. Vaan jos se huvittaa sinua, mahdat mielelläsi antaa heille kaiken tarpeellisen hoinnon; se näyttää sinun ainoastaan liikkeellä tahtovasi olla, ja ei taida häiritä muita askareitasi."
"Niistä tulee myös hyvä lemu huoneesen," vastasi Anna. "Lääkäri sanoi viimein täällä ollessaan kukkien pitämisen huoneessa olevan aivan terveellistä. Jostakusta kirjasta olen myöskin lukenut muutamilla kukilla olevan hyödyllisen vaikutuksen."
"Lääkärien puheista ei tarvitse huoliasi," sanoi lautamies, "heillä on enimmittäin vääryys. Sen saattaa nähdä usiammista heidän määräyksiensä jälkeen elävistä herrasväistä. Ei myöskään kaikellaisia joissakuissa kirjoissa löytyviä lorutuksia tarvitse uskoasi; niitä löytyy paljon, jotka kirjoittavat ainoastaan hupaa ajankulua laiskuudessa eläville ihmisille toimittaaksensa. Semmoiset kirjat ovat ainoastaan vahingollisia. Raamattu ja Virsi-kirja ovat ainoat talonpoikaisessa säädyssä tarpeelliset ja luettavat kirjat."
Mielellänsä olisi Anna tässä kohdassa isäänsä vastaan sanonut, vaan tietäin hänen pienimmästäkin vastustamisesta närkästyvän ei puhunut mitään. Lautamies lisäsi: "Nyt minulla on jotakin aivan toista sinulle sanottavaa. Olet nyt jo niin vanha että tarvitsee ajatellasi jotakin muuta, ei vaan kukkiasi hointaa ja itseäsi huvitella; tähän saakka olen käytökselläsi ollut aivan tytyväinen, ja toivon tästäkin lähin mieltäni noudattavasi. Niinkuin tiedät, on sinulla ollut monta kosioitsiaa, vaan osittain nuoruutesi tähden, osittain muista syistä olen viivyttänyt naimistasi. Vaan nyt on aika sisällä; sen vuoksi toivoisin sinun tulevasi naiduksi Haaviston Jussin kanssa; hän on rikkain nuorukainen koko kihlakunnassamme, ja jos hänen hyljäät, ei ketään semmoista enään koskaan tule tarjolle. Ajattele sen vuoksi asian päälle; minun lupaukseni on hän jo saanut, ja jos tahdot vanhempiasi totella, annat myöskin sinä hänelle lupauksesi!"
Anna vuorottain punehtui ja valjehtui; rintansa oli kokoon kypertymäisillään; moneen hetkeen ei saanut sanaakaan sanotuksi. Viimein vastasi hän: "hyvä isä, Jussin kanssa en tahdo tulla naiduksi. Sydämeni on toisen oma, ja minä olen vakuutettu teidän mielistyvänne valittuuni."
"Sinä et tahdo; sydämesi on toisen oma, ja et häpeä tätä isällesi vasta kasvoja sanoa. Vaan muista, että sydämesi ja kaikki omasi on minun… Kenenkä sitten olet sydämesi luvannut, ja miksi olet niin vakuutettu minun suostumuksestani? Ymmärtääkseni mahtanee olla jollekulle reippaalle herralle, joka on kaikellaisia hulluuksia korvaasi kuiskannut."
Nämät sanat saattoivat Annan vapisemaan; isänsä ei ollut koskaan ennen häntä näin nuhtelevalla äänellä puhutellut. Ehkä kovuus oli pää-omaisuus luonnossansa, oli hän kuitenkin aina lempeydellä kohdellut tytärtänsä, ja Annan ylistykseksi saatamme sanoa hänen aina, niinkuin tottelevaisen lapsen tulee tehdä, vanhempainsa tahdon jälkeen itsensä käyttäneen. Ei sen vuoksi arvellutkaan rehellisesti isällensä totuutta sanoa, ehkä äänensä vapisi vastatessaan:
"Herroista ei suinkaan kukaan ole korvaani mitään kuiskannut. Koiviston Kustaa on saanut sydämeni; häntä olen jo lapsuudestani rakastanut; häntä olen vannonut rakastaa ja hänelle uskollinen olla aina kuolemaani asti, ottain tähdet taivaalla, kukat maassa ja linnut ilmassa todistajiksi valastani. Leivonen kuuli valani, yleni taivaalle ja jutteli, mitä oli kuullut, Jumalalle. Hän kirjoitti joka sanan kaikkitietäväisyyden kirjaansa, vaan ei hän vihastunut; miksipä te vihastutte? Kuulisitte kuinka hyvää Kustaa puhun kaikista ihmisistä, tietäisitte mikä hyvä enkeli asuu hänen sielussansa, niin tosin suostuisitte yhdistykseemme, ja iloisina ja onnellisina siunaisimme teitä niinkuin hyväntekiätämme."
"Suusi kiini lorunesi!" ärjäsi lautamies ukkosen äänellä. "Sinä Kustaan kanssa naimiseen! Siitä ei tule mitään! Onko sinulla täysi järkesi jälellä, vai piruko sinua riivaa. Hm, hm, niinmuodoin Kustaa, joka takaperäisiä ajatuksiaan aivoihisi on istuttanut. Kyllä sitä ajattelin jotakin semmoista hänellä olevan mielessään, kaksi vuotta takaperin täällä tavan takaa juostessaan; vaan jos Jumala minulle suo elon päiviä, saatan hankkeensa turhaksi, se on nyt totinen tosi; älä minulle tästä lähin hänestä enään sanaakaan virkkaa! Minä olen päättänyt sinun Jussin kanssa tulevasi naiduksi, ja minun tahtoni on sinun lakisi. Älä luule minun tätä, tulevaista aikaa ajattelematta, päättäneeni. Jumala tietää minun onnellisuuttasi tarkoittavan."