"Herra siunaa! mikä täällä nyt on?" huusi Kaisa, samassa sisään tullen. "Etkös näe, että Anna pyörtyy!" Anna kaatui takaperin vuoteelle, jäsentäkään järkähyttämättä. Molemmat hämmästyivät, vaan äiti juoksi niin joutuisasti kuin suinkin mahdollista oli noutamaan kylmää vettä, jolla hautoi hänen ohauksiaan.
Heikko puna, jommoinen se väliin nähdään taivaan reunalla, nousi vähitellen Annan poskille, ja hän rupesi tointumaan.
"Ei enään mitään vaaraa; Anna virkoo kyllä," sanoi lautamies ja meni tiehensä.
Anna nousi ylös, lankesi äitensä kaulaan ja rupesi katkerasti itkemään. "Tahdotko sinäkin minua pakottaa?" sanoi hän. "Ah, en ikänänsä!" huokasi äiti, lempeästi tytärtänsä syleillen. Anna jutteli nyt mitä hänen ja isänsä välillä oli tapahtunut, ja äiti jo aikaa tietäin hänen Kustaata rakastavan koitti lohduttaa häntä, vakuuttain Kustaan puolta pitävänsä. Tämä oli aikomuksensakin; sillä Kustaa oli siveällä ja vilppaalla käytöksellään niin ämmän suosion voittanut, että oli valmis häntä pilviin ylistämään, eikä enempää kuin Annakaan saattanut ymmärtää, mitä lautamiehellä mahtoi olla häntä vastaan, koska muutoin kaikilta, jotka hänen tunsivat, oli rakastettu ja arvossa pidetty.
Jo pienenä poikana oli Kustaa päättänyt lukea papiksi, ja sen vuoksi tullutkin jo viidentoista vuoden vanhana, näytettyään itsellänsä siihen tarpeelliset taidot olevan yli-opistoon kirjoitetuksi; vaan nyt kuoli isänsä, ja poika näki rahan puutteesta mahdottomaksi oloansa yli-opistossa, taitoansa kartuttaakseen, pidentää. Tästä syystä kääntyi jälleen talonpoikaiseen säätyyn, ja oli nyt kertomuksemme aikaan ainoastaan kahdenkolmatta vuoden vanha. Taitonsa ja järkinäinen käytöksensä oli saattanut hänen seurakunnan miehiltä arvossa pidetyksi ja päälleluotettavaksi; ainoastaan muutamat ei tätä tehneet. Aikomuksensa oli suurempaa valistusta yhteisessä kansassa levittää. Tätä saattaakseen toimeen esitteli pitäjän kokouksessa lainakirjaston asettamisesta ja järjestyttämisestä seurakuntaan. Sivistyneemmät talonpojat sydämestänsä tähän mielistyivät, vaan lautamies ja hänen kaltaisensa katsoivat tämän aivan tarpeettomaksi, jonka vuoksi olivatkin kovin tätä vastaan. Aikomuksensa tukahutettiin näin jo kapalossansa, ja siitä hetkestä oli Kustaa silmän tikkuna lautamiehelle. Ennen hän oli melkein joka sunnuntaina Ruusulaksossa, jolloin rakkain ja hupaisin ajankulunsa oli Annaa lukemaan ja kirjoittamaan opettaa. Aikaisin ahkeroitsi hän hänen sielunsa omaisuuksia viljellä ja ahkeroitsemisensa onnistui, sillä Anna oli luonnolta varustettu onnellisella käsityksellä ja selvällä ymmärryksellä. Joka kerta pois mennessään hän jätti hänelle jonkun tarpeellisen kirjan väli-hetkillänsä luettavaksi. Näin onnistui Kustaalle saattaa Annalle talonpoikaisessa säädyssä harvoin tavattavan sivistyksen, joka tekikin hänen niin suloiseksi ja rakastettavaksi kanssa-käymisessään. Alussa hän rakasti Kustaata kaikella lapsellisella ystävyydellä, vaan vähitellen muuttui ystävyys molemmin puolin rakkaudeksi, ja he vannoivat toistansa ikuisesti rakastaa ja toisellensa uskolliset olla. Ei sen vuoksi ollutkaan ihmeellistä että hän pyörtyi, kuultuansa isänsä kovat sanat. Vaan äitensä hellä syleileminen saattoi hänen kohta levolliseksi, ja murheettomana meni hän tavallisille askareilleen, siinä iloisessa toivossa, että ensi keskiviikkona oli mittumaari-aatto.
4.
Aurinko on laskemaisillaan; viimeiset säteensä kirmaavat vielä värisevillä lehdillä; vähitellen käärii hän ympärillensä ruusu-vaippansa ja menee lepäämään länsi-meren purppura-karvaisin aaltoihin. Ehtootuuli suhisee viheriäisissä puissa, lehdet huiskuvat, kyhkyinen kuhertaa hellää rakkauttansa puolisolleen, myöskin yksi ja toinen muista linnuista visertää iloisena suloista virttänsä, kukat sulkevat silmänsä, lilja, puetettu kiiltävillä kasi-helmillä, nojautuu maahan, perhoset ottavat yösiansa hyvältä lemuaviin ruusuihin, ehtookello soi laksossa, työmies nostaa lakkiansa, pyhkää hien otsastansa ja jättää, väsyneenä päivän kuumuudesta ja raskaasta työstä, lapionsa ja sahransa. Paimenet tulevat kotio, koristettuina kukilla, laulain yksi-äänisiä veisujaan. Kaikki luonnon valtakunnassa menee levolle; ainoastaan yö-rastas ja koski valvovat ja laulavat kylän nuorison kanssa: Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo.
Viheriäisellä tasaisella paikalla, lurisevan lähteen vieressä, ei kaukana H——n kartanosta on salko, koristettu maasta latvassa heiluvaan sini-keltaiseen liinaan saakka kukilla, nostettu pystyyn. Tänne on kylän nuoriso kokoontunut. Katso, mimmoinen kirjava joukko! Pojat sinisissä sarka-takissa ja valkoisissa liinahousuissa, lakit ja napinlävet kaikellaisilla kukilla kaunistetut, heittelevät härkä-pyllyä ruohostossa, katseliain käsiänsä mielisuosiosta yhteen lyödessä. Katso, tuossa on valkoisen-verevä tyttö, joka kellokukilla on koettanut kaunistaa vaaleita hivuksiansa! Tuossa taas mustan-pintainen, joka paremmalla maulla on istuttanut muutamia vuohensilmiä mustan-ruskeaan, kiharaan tukkaansa; kimppu sinisirkkusia on hänen kädessänsä. Suu simalla sanoo hän itseksensä: Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo.
Kuule, nyt alkaa soitto! Ujoilematta ottaa kukin tyttönsä! Hyppy käy helposti; pojat pyörivät tyttöineen kuin tuulispäät; hiki-pisarat kierielevät pitkin poskia; nenäliinat heiluvat tuulessa. Vaaleinkin tyttö tulee ruusunpunaiseksi; rinta aaltoilee, sydän lyö epätasaisesti ja suu punottaa kuin kypsä mansikka. Poika muiskaa kesku hypyssä suuta, vilkaisee sivulleen ja sanoo: "Sahaa päälle soittaja; hei hauskaa pojat! Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo. Hypätkäämme ja laulakaamme."
Sinä näet heidän mehuavan ilonsa! Jokaisen kasvot loistavat riemusta. Laulu ja hyppy vaihettelevat keskenänsä. Sinä kadehdit heidän onneansa eli naurat sille, vaan sinä teet väärin; sillä jos katselisit heitä päivän läpitse heidän raskaissa töissänsä auringon kuumuudessa, ja tietäisit kuinka väsyneinä he ehtoolla panevat maata kovalle olki- ja pahna-sialleen, niin et suinkaan ylpeästi naurahtelisi heidän kehnoille huvituksilleen, et suinkaan saattaisi heidän jo kyllä katkeria päiviänsä vielä katkerammiksi. Tosin huutaisit ilolla: Hypätkäätte ja riemutkaatte! Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo!