"Sinne ette te tänään voi mennä", sanoi rouva.
"Täytyy, ei auta", vastasi ukko. "Jos mä vaan saan tämän saakelin jalkani kuntoon, niin minä kyllä saan alukseni varmaan satamaan… Mutta helkatin pimeältä se näyttää näillä kalikoilla, jotka ovat aivan palaisina."
"Jos tahdotte maata lattialla, niin te kyllä saatte jäädä tänne yöksi. Minä teen teille sijan niin hyvin kuin voin… vaarallista on käydä pimeässä sen, jolla on huonot jalat."
"Jumala siunatkoon teitä!" sanoi ukko liikutettuna. "Parempaa satamaa en minä voi löytää, nythän olen turvassa sekä myrskyä että pimeää vastaan. Tyhmä on se, joka laskee ulos aavalle huonolla aluksella, kun ei ole saalista kiikarissa."
Kotvasen aikaa kuluttua oli rouva Woogman huoneen yhteen nurkkaan tehnyt mukavan sijan, jolle käski ukon laskeumaan levolle.
Tämä kumminkin kiitti ja pani maata toiseen nurkkaan paljaalle lattialle.
"Ei tuo tuommoinen sovi", sanoi hän; "se sopii vaan maakravulle, joka on kasvanut uuninpäällä, mutta ei vanhalle merimiehelle, joka on kaalannut Spetsbergin lumikinoksissa. Minä aina laskeun levolle tässä vanhassa paikatussa takissani, ja näen sentään unta paistetuista kaloista ja tuoreista vehnäkakuista."
Rouva Woogman kaikella tavalla koetti saada ukkoa menemään sijalle, mutta kun tämä ei onnistunut, otti hän lämpöisen peitteen, jonka hän levitti hänen ylitsensä, pyytäen häntä pitämään sitä edes suojellakseen itseään kylmää vastaan.
"No mitä nyt vielä!" sanoi ukko ja kääri peitteen kokoon; "en minä tuommoista tarvitse."
"Te olette hyvin itsepäinen", sanoi rouva pahoillaan.