"Älkää minua enään kiusatko, hyvä rouva; sillä minulla on syytä kieltääkseni", vastasi ukko. "Ettekö te, rouva, ole kuullut, että vanhoissa laivoissa aina on koko joukko rottia ja muita semmoisia, jotka erittäinkin öisin kiusaavat väestöä. Niin on minunkin laitani. Minäkin olen juuri sellainen laiva, jolla on syöpäläisiä lastina, jota en kernaasti tahdo laskea vieraalle rannalle… Jokainen on arka omastaan, sanoi entinen akka, kun tukehutti lapsensa."
Rouva Woogman nyt ymmärsi syyn ukon vastahakoisuuteen, jota hän kyllä osasi pitää arvossa, ja hän sentähden jätti silleen koko tarjoilemisensa. Hän ei kumminkaan voinut olla käärimättä peitettä ukon ympärille, kun hän luuli tämän vaipuneen uneen.
Ukko sentään olikin hereillä, vaikka hän ei ollut mitään näkevinään; hän ei kumminkaan voinut pitää silmäinsä kansia vähän aukenemasta, sillä pari kyyneltä tunki niiden alta esiin.
"Hän on varmaan rehellinen ja totuutta rakastava, ukko raukka", ajatteli rouva Woogman itsekseen. Jos hän olisi nähnyt nuot kyyneleet, olisi hän varmaan lisännyt sanan tunnokas.
Kaksi tuntia oli kulunut.
Kaikki oli hiljaa ja vaiti pienessä huoneessa.
Lapset nukkuivat tyynesti ja rauhallisesti, ja ukkokin näytti nauttivan lepoa; mutta vielä nyt istui rouva Woogman käsivarret ristissä raukeasti palavan lampun edessä.
Niin kauan kuin hän askaroitsi lasten ja ukon kanssa oli hänellä tuskin aikaa ajatella sitä suurta onnettomuutta, mikä oli hänelle tapahtunut ja joka nyt, kun hän sitä yksinäisyydessään ajatteli, tuntui vielä suuremmalta. Hänen oli vaikea saada sitä ajatusta päähänsä, ett'ei hän enään koskaan saisi nähdä miestään tässä maailmassa ja kumminkinhan niin oli laita. Hän tunsi syvimmässäkin surussa virvoitusta muistellessaan kaikkia niitä iloisia hetkiä, joita he yhdessä olivat kokeneet. Hän luki muistojen kirjasta, jossa paljon, joka ei ennen ollut tullut edes hänen huomioonsakaan, nyt oli mitä suurimmasta arvosta. Pieninkin sana, minkä vainaja heidän yhdessä ollessaan oli sanonut, oli hänelle tässä silmänräpäyksessä suuresta merkityksestä, ja pieninkin esine, jota hän oli koskenut kädellään, oli nyt hänelle kallis muistokalu. Suloista oli muistella entisiä aikoja; mutta kuinka surettavaa oli ajatella tulevia päiviä! Yksinänsä, kolmen pienen lapsen kanssa, ilman sukulaisia, joilta saattaisi pyytää apua, sillä ne olivat joko kuolleet tahi hänelle aivan tuntemattomat, ja ilman varsinaista omaisuutta — kuinka taitaisi hän kasvattaa lapsiaan ja kuinka tulla aikaan kärsimättä hätää? Tähän kysymykseen koetti hän tyydyttäväisesti vastata. Koko maailma oli nyt hänestä, kuin pimeä, eksyttäväinen erämaa, jossa hän turhaan koki etsiä pientä polkua, joka veisi valoisampaan seutuun ja jossa hän myöskään ei voinut löytää pisaraakaan vettä, millä virvoittaisi vaivaloisella matkallaan polttavaista kieltään. Hän ajatteli ajattelemistaan ja oli jo menemäisillään tainnoksiin, kun hän arvaamatta tuli näkemään raamatun, joka oli avattuna hänen vieressään. Silloin hänen kasvoilleen nousi vieno puna ja kyyneliset silmät loistivat taivaallisesta kiillosta. Hän rupesi kohta lukemaan tuota pyhää kirjaa, alussa hiljaa, mutta vähitellen ääneen ja sointuisasti; ja kuta enemmän hän luki, sitä rauhallisemmaksi hän tuli; sillä ei ole vielä milloinkaan mikään sielu todella juonut tuosta lähteestä, saamatta siitä lohdutusta ja virvoitusta.
Hetken näin oltuaan kirjan ääressä, laskeui hän polvilleen vuoteen viereen, missä hänen lapsensa nukkuivat, ja rukoili hartaasti, jättäen itsensä ja pienokaisensa Jumalan isälliseen huostaan. Kauan hän oli tässä asemassaan hartaassa rukouksessa ja kauan hän varmaan vielä olisi pysynyt niin, ellei vähäinen kolina olisi herättänyt häntä siitä. Ukko näet oli koko ajan ollut hereillä ja katsellut sääliväisyydellä surevaa vaimoa. Tämän enkelimäinen ulkomuoto ja syvä suru olivat hänestä niin pyhät, ett'ei hän pienimmälläkään liikutuksella tahtonut häiritä rukoilevaa. Nyt hän kumminkin luuli hänen vaipuneen uneen, ja kun hänen kävi sääliksi että vaimo parka tuossa asemassa nukkuisi koko yön, tarttui hän läheisimpään tuoliin ja matkaan saattoi sillä tuon kolinan, jolla oli seurauksena, että leski nousi ylös ja kysyi mitä ukko tahtoi.
"En mitään tahdo, hyvä rouva", vastasi ukko; "mutta minun mielestäni rouva pitää liian kauan vahtia, joka kyllä voi sopia vanhalle tottuneelle matruusille, vaan ei pienelle hienolle kajuuttavahdille, joka on ensimmäisellä merimatkallaan… Varmaan joku suuri suru on laskeunut teidän sydämmeenne, luulen?"