"Ei, kyllä tapaus on tosi", vastasi ukko. "Minä tunnen hyvin herrain laivainomistajain lastihuoneen. Eivät he koskaan kirjoita pilapuheita semmoisista asioista, ja mitä lohdutukseen tulee, niin eivät he tiedä muusta lohdutuksesta, kuin rahakirstustaan, jota he, hitto vieköön, kyllä pelkäävät tyhjentää, elleivät tiedä saavansa kaksin verroin jälleen. Merimies ei heidän mielestään ole muuta kuin numero, jonka he helposti pyyhkivät pois ja taasen kirjoittavat sisään, aina miten tuuli puhaltaa onnen merellä. Woogman ei luultavasti enään milloinkaan palaja kotiin; mutta älkää te sentään siitä ruvetko itkemään ja voivottelemaan… tehty, kuin tehty, sanoi entinen matruusi, kun hirtti itsensä mastonuoraan… Ei valittaminen auta… Raitis tuuli purjeisin, ja luja mieli povessa, se on minun sananparteni, kun myrskyt pauhaavat."

"En minä valitakaan", sanoi rouva, "mutta minä en voi olla surematta, sillä minä olen kadottanut elämäni kauniimman onnen."

"Se on luonnollista, hyvä rouva! Mies ansaitsee koko härkätynnyrin kyyneleitä… Itkekää siis, mutta ei niin runsaasti, että rahti menee pahaksi; sillä suolainen vesi tunkee läpi vähemmänkin peitteen ja jättää parantumattomia merkkejä jälkeensä. Rouva on pieni, kaunis koleaasi, joka ei kauan voi taistella myrskyä vastaan… Surkua siis kohtuullisesti, rouvaseni! Perämies, joka on tuolla ylähällä, vie kyllä elomme laivan onnellisesti satamaan, vaikka me emme näe muuta, kuin sumua ja pimeää edessämme."

"Minä laskenkin koko elämäni hänen kätehensä; sillä se on luja toivoni, että Jumala, joka on pannut ristin päälleni, on myös auttava minua kantamaan sitä, vaikka minä itse en ymmärrä, kuinka se on tapahtuva. Yksi ajatus minua sentään huolettaa. Minä pelkään, että kuolema kohtasi miestäni, ennen kuin hän oli valmis toiseen elämään, ja ettei hän siis voinut tulla autuaaksi."

"Sillä pelolla on huono ankkuripohja", vastasi ukko. "Jos ei merimies täysin purjein purjehdi taivaasen, niin ei sinne voi maakrapukaan kömpiä sisälle. Merimies tosin saattaa elää vähän hurjasti maassa ollessaan; mutta kun hän on merellä, ja myrskyt vinkuvat, ukkonen jyrisee ja aallot heittävät laivaa sinne tänne, kuin lastua pientä, silloin hän, siitä saatatte olla vakuutettu, toden todella ajattelee Jumalaa. Hänellä tosin ei ole aikaa lasketella pitkiä rukouksia, mutta ne, jotka lähtevät hänen suustaan, ovat sitä mahdikkaammat. Paitsi sitä en minä luule Herran olevan niin närkkään autuudesta, kuin muutamat pelkurit luulevat. Hän mittaa sydämmet ja tarkastaa niiden pohjaa: jos hän niin näkee, että minä olen elänyt, kuin kristitty, ei hän suinkaan voi sulkea minua pois luotaan sentähden, ettei minulla viimeisessä silmänräpäyksessä ollut tilaisuutta rukoilla niinkuin olisi pitänyt. Itse olen minä kaksi vuorokautta yhtä mittaa maannut lankulla meressä, kunnes englantilainen tuli ja veti minut ylös laivahansa, joka oli saakelin hullusti, sillä minä tunsin selvään itsessäni, että olisin tullut autuaaksi silloin, jos olisin kuollut. Minä luulen melkein, että useimmat merimiehet, jotka hukkuvat mereen, tulevat autuaiksi, sillä heillä on silloin matkapassi paraiten kunnossa. Ei rouvan siis tarvitse olla huolissaan Woogman'in sielun tähden; sillä kyllä hän nyt on oikeassa satamassa. Taivaallinen satamakatteini ei kiellä ankkurisijaa laivurilta, jolla on luvallista tavaraa laivassaan."

Rouva Woogman ei laisinkaan hyväksynyt ukon uskonnollisia mielipiteitä; mutta ukon puhe kumminkin saattoi hänen liikutetut tunteensa rauhoittumaan. Hän laskihe levolle ja vaipui uneen, helpommin kuin olisi luullut, suljettuaan itsensä ja omaisensa Jumalan isälliseen liuostaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä ukko, laittaessaan puujalkaansa, kertoi pyynnöstä elämänsä historian, joka lyhykäisyydessä oli tämä:

"Minä olen luultavasti tullut maailmaan, niinkuin muutkin ihmiset, vaikka minä välistä olen sitä vähän epäillyt. Muuta en minä tiedä vanhemmistani, kuin sen, minkä olen saanut tietää eräältä vanhalta akalta. Hän kertoi, että isäni ja äitini olivat veneväkeä, ja että molemmat kuolivat, kun minä vielä olin pieni hylkeenpenikka, joka istui meren rannalla nuoleskelemassa kiviä. Se on kumminkin varma, että muuan vanha akka pienessä mökissä Lidingin saarella kasvatti minua. Tämä akka sanoi olevansa minun isoäitini. Sen minä kyllä uskonkin, sillä hän rakasti minua, kuin silmäteräänsä. Hän opetti minua lukemaan ja työtä tekemään. Me elimme oikeastaan sillä, että kiskoimme metsästä varpuja ja teimme luutia, jotka joka lauvantai veimme kaupunkiin myötäväksi, ja ansaitulla rahalla ostimme sitten ruokaa seuraavaksi viikoksi. Koko haluni ja toivoni oli kumminkin päästä merille. Kun näin komeiden laivain purjehtivan ohitse, tunsin sydämmessäni halun päästä mukaan niin suuren, että tuskin voin sitä hillitä. Minä pyysin akkaa, joka tunsi monta merimiestä, hankkimaan minulle paikkaa jollakin laivalla; mutta kaikki rukoukseni olivat turhat. Hän sanoi minua kiittämättömäksi heittiöksi, kun tahdoin jättää hänet yksilleen, ja siinä oli hän oikeassa, vaikka minä silloin ajattelin aivan toisin. Minä ai'oin monta kertaa lähteä karkuun: mutta, kun piti panna aikomus toteen, ei siitä tullutkaan mitään, sillä minä pidin suuresti tuosta vanhasta lotjasta, vaikka se oli hajallinen ja ruma kuin tarhapöllö. Vihdoin oli Jumala armollinen ja otti akan luokseen. Minä saatoin hänet hautaan ja itkin katkeria kyyneleitä kirstunsa päälle. Ei kukaan ihminen ole rakastanut minua niin hellästi, kuin se akka. Jumala siunatkoon häntä!

"Näin olin minä nyt vapaa ja päälle päätteeksi kahdentoista vuoden vanha. Minä ohjasin nyt kulkuni laivasillalle ja kävin jokaisen merimiehen kimppuun, kuin sattui eteheni. Vihdoin sain minä kajuuttavahdinpaikan erään vanhan rehellisen katteinin laivalla, joka otti minut armeliaisuudesta. Hänen kanssaan, joka oli erinomaisen kelpo mies, purjehdin minä kuusi vuotta, ja pääsin sillä ajalla ala-perämieheksi. Minä olisin luultavasti seurannut häntä vielä kauemminkin, mutta onnettomuus tuli tiehen. Eräänä pimeänä yönä, näet, eräs englantilainen ajoi ylitsemme Spanian meressä; laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat, paitsi minä, joka uimalla pidin itseni ylähällä, kunnes minut huomasivat toisesta laivasta ja vetivät minut sinne. Kaikki omaisuuteni, joka ei ollutkaan niin vähän, minä kadotin: mutta mitä väliä siitä on, ajattelin minä, ja rohkaisin mieleni.