"Sen tapauksen perästä minä purjehdin muutamia vuosia kaikissa tunnetuissa merissä ja kaikellaisten ihmisten kanssa, ja se oli saakelin lystiä se, tietäkää, ehtimiseen kiitäen tuulen kanssa maasta toiseen. Etelässä söin minä appelsiinejä ja join viiniä, pohjolassa söin minä peuranpaistia ja join simaa, tuntematta mitäkään kiristystä kaulassani; sillä minä olin kaikissa ilmanaloissa terve kuin merikotka. Joka haaralla maailmaa minä myös suurella menestyksellä nostin purjeeni tyttöjen eteen. Minä tanssin mustain, Valkosien, ruskeiden ja harmaiden, sinipunaisten ja putelinviheriäisten kanssa, puettujen ja alastomien kanssa, niin että pois tieltä vaan! Mutta minä varoin itseäni hyvin tarttumasta heidän nuottahansa. Vihdoin sentään rakastuin minä erääsen kauniisen veneesen 'Kolmen Pytyn' ravintolassa, joka koko talven oli ollut kiikarissani. Hän oli myötäinen ja minä ajattelin hankkia itselleni oman hökkelin. Monta salakaria oli siinä kulkuväylässä, mutta hyväksi onneksi huomasin minä oikeaan aikaan hyökylaineet. Hän suosi myös erästä pitkää salkoa kaartista, jonka minä eräänä iltana tapasin tytön omassa kojussa. Minä annoin hänelle muutamia iskuja vasten naamaansa, niin että molemmat kajuuttaikkunat olivat vähällä mennä rikki. Siitä hetkestä asti en minä täydellä todella ole vetänyt lippua kenenkään naisen kunniaksi.
"Minä en koskaan ole ollut mikään pelkuri; mutta kuinka olikaan, niin minä tunsin vähän meritautia sen ottelun jälkeen ja häpeä tunnustaakseni olen minä vieläkin vähän pahoillani muistellessa Lottaa. Rakkaus on samaa laatua, kuin tappelussa saatu haava: sitä ei voi koskaan niin parantaa, ettei sen arvet vähän edes kirvelisi ilman muutoksissa. Kaikki suru toki haihtuu pois merellä, ainakin vähäksi aikaa. Minä rupesin Hollantilaisen palvelukseen, joka meni suoraan Bostoniin. Se oli priki ensimmäistä laatua; uhkea kuin sotalaiva ja nopeakäänteinen kuin merisika. Se kulki hyvässä tuulessa kaksikymmentä solmuväliä tunnissa. Matka kävi hyvin, kunnes me tulimme valtamerelle, jossa meidän täytyi risteillä kahdeksan päivää. Eikä aikaakaan, niin syntyi ankara myrsky. Katteini itse piti perää, ja me muut kiiruhdimme vetämään purjeet kokoon. Minä olin juuri purkamassa peräpurjetta, kun katteini, tyhmästi kyllä, käänsi laivan myötätuuleen. Samassa tuli ankara tuulen puuska, joka kaasi prikin kumoon. Katteini ja useimmat väestöstä vierivät mereen, johon he pian katosivat silmistäni. Minä ja eräs matruusi pidimme itsemme kiinni nuorissa, kunnes saimme yhden lankun irti. Nuoran pätkillä me sitten sidoimme itsemme siihen kiinni ja läksimme niin matkalle. Muutamia minuuttia sen jälkeen näin minä sen komean prikin menevän pohjaan kuin ankkurin. Minä ja toverini ajelimme nyt tuolla lankulla kaksi päivää, jotka olivat pisimmät ja ikävimmät, kuin vielä koskaan olen elänyt. Me näimme kyllä monta purjelaivaa, mutta ei yksikään tullut meidän tiehemme. Vihdoin eräs Englantilainen otti meidät puolikuolleina ylös. Tämä oli rohkea veitikka, joka laski täysinpurjein joka tuulessa. Viidentenä päivänäpä se sattuikin salakarille, niin että koko komeus hukkui. Töin tuskin minä ja väestö tulimme pelastetuiksi siten että laivanpirstaleilla jouduimme muutamalle asumattomalle pienelle saarelle. Katteini meni pohjaan juomaan veljenmaljaa ahvenien kanssa. Hän ryyppäsi liiaksi, se mies, ja muutoinpa ei onnettomuus olisikaan tapahtunut. Mutta me saimme nyt elättää itsemme saarella ruohonjuurilla ja muulla eläimen ruualla, kunnes seitsemäntenä päivänä eräs toinen Englantilainen otti meidät laivahansa sekä vei meidät New Yorkiin. Minä nyt purjehdin Amerikkalaisten kanssa kaksi vuotta ja ansaitsin hyvin rahoja. Kun sitten syksypuolella jälleen palasin Tukholmiin, joka, sanokaa mitä tahdotte, on kauniin kaupunki maailmassa, oli minulla kylläksi, mitä minä tarvitsin, ja minä sentähden elin lystiä elämää, kunnes tulin sotaan."
Tuon viimeisen sanan lausuttuaan ukko äkkiä keskeytti puheensa ja huokasi syvään, ikäänkuin jos joku katkera muisto olisi ollut yhdistyksessä tuon lauseen kanssa.
"Te olette kärsinyt paljon, mies parka!" sanoi rouva Woogman.
"Oletteko te ollut sodassakin?" kysyivät pojat, jotka tarkkaan olivat kuunnelleet ukon kertomusta.
"Olenpa niinkin", virkkoi ukko. "Syksyllä 1787 minä tulin Tukholmiin. Talvella puhuttiin paljon sodasta, joka piakkoin oli alkava Venäjän kanssa. Ei kukaan sentään varmuudella tietänyt mitään, sillä Kustaa kolmas oli kuningas, joka ei ennen aikojaan huutanut ulos, mitä hänellä oli torvessaan. Keväällä tuli kumminkin selväksi, mitä hänellä oli mielessään. Hän tahtoi lähteä ulos maitse ja meritse antamaan venäläistä selkään. Hiisi tiesi mikä meidän ruotsalaisten oikein on; mutta luultavasti me äidinmaidon kanssa olemme imeneet itsellemme sammumattoman vihan venäläisiin. En minä milloinkaan ennen olo ajatellutkaan sotaa, mutta nyt. se oli minun ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni sekä unelmissani, että valveilla ollessani. Huhu mainitsi että kaikki kauppalaivoissa palvelleet, jotka tahtoivat palvella sotalaivastossa, olivat hyvin tervetulleita. Minä en ollut hidas menemään ilmoittamaan itseäni amiraliteettiin, jossa minut sisäänkirjoitettiin N:o 15 Joonas Striid nimellä. Minut määrättiin toimittamaan virkaani itse amiraali-laivassa, jossa herttua Kaarle piti komentoa. Täysin purjein kiisimme me pois Karlskronasta. Meidän laivastossamme oli 15 linjalaivaa ja 5 rekattia. Siitäkö, tietäkää, merimiehen sielu vähän sai iloita! Kaikki olivat ne suuria laivoja, joidenka vertaisia en ennen enkä myöhemminkään ole nähnyt. Kuin uiva kaupunki tornineen, muurineen, lepäsivät komeat laivat veden pinnalla… Ensimmäinen taistelumme oli muutamana kuumana kesäkuunpäivänä Suursaaren luona. Kahden vuoden aikana olin minä sitten monessa tappelussa ja kaikkialla me taistelimme kunnialla, vaikka onni oli milloin enemmin milloin vähemmin myötäinen. Viimeinen otteluni oli Ruotsinsalmella, jossa me tappelimme kaksi vuorokautta ja saimme täydellisen voiton. Kuinka näiden vuosien taisteluissa, niin yhdellä kuin toisella paikalla kävi, saatatte te lukea kirjoista. Minä en niitä huoli kertoa, sillä minä en suosi sotaa.
"Kun minä sanon, ett'en minä suosi sotaa, niin älkää te suinkaan luulko, että se on pelosta; sillä, hiisi vieköön, jos ukko Striid vielä koskaan on vavissut taistelussa kuninkaansa ja isänmaansa edestä; ei, aivan toisista syistä sota on minusta inhottava.
"Taistelun kestäessä on suloista olla merikahakassa. Silloin ajattelee vaan, miten parhaiten tähtää kanooniaan, silloin kuulee vaan tykkien jyrinän ja kuulain sähisemisen, silloin näkee vaan punaisia aaltoja ja tulileimauksia, jotka lentävät ristiin savupilvissä; mutta jälkileikki on kauhea ja seuraukset vielä pahemmat. Kun kaikki on loppunut ja kruudinsavu on ehtinyt haihtua pois, saapi vaan nähdä rikkipirstoitettuja laivoja ja raajarikkoja ihmisiä; silloin saapi kuulla vaan valitushuutoja ja hammasten kiristystä, semmoista kuin ainoastaan voi ajatella helvetissä. Kirottu olkoon sentähden se, joka ylpeydestä tahi kevytmielisyydestä matkaansaattaa sotaa; sillä kyllä ihmiset ovat luodut muuksi, kuin kanuunan syötiksi.
"Sellainen oli näky tuon mainehikkaan Ruotsinsalmen tappelun jälkeen. Haavoitetut, joiden joukossa minäkin olin, ko'ottiin yhteen pieneen laivaan. Kaikissa edellisissä otteluissani en minä ollut saanut naarmuakaan. Nyt oli kanunanluoti ottanut pois syrjän toisesta pohkeestani, minkä seikan huomasin vasta jälestäpäin. Minä käärin haavani niin hyvin, kuin taisin, jonka jälkeen minut muitten raajarikkojen kanssa kasattiin laivaan, joka vei meidät Tukholmiin. Jos kertoisin minkälainen oli kurjuus tällä laivalla, te pyörtyisitte kauhistuksesta; tahdon sentähden vaan puhua vähän itsestäni. Minulla oli jalassani hirmuinen kipu, joka ei antanut minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Neljäntenä päivänä me tulimme Tukholmiin, jossa lukematon ihmisjoukko hurrasi ilosta, sentähden että me olimme tulleet rikkiammutuiksi. Minä en siitä päivästä saakka ole suosinut hurraahuutoja. Sotaisella komeudella ja soitolla vietiin me sitten läpi kaupungin lasarettiin. Täällä minä makasin neljätoista vuorokautta, ennen kuin tohtorilla oli tilaisuutta tulla tutkimaan minun jalkaani. Ja kun hän vihdoin tuli, sanoi hän, että minä olin saanut kylmänvihat haavaan ja että ainoa keino oli sahata jalka poikki. Minä tuohon mielelläni suostuin, sillä minä luulin elämäni langan samassa myös katkeavan ja kärsimiseni niin saavan lopun. Mutta asia päättyi niin, että minä kymmenen pitkän kuukauden perästä pääsin ulos lasaretista. Palkaksi ansiostani sain minä puujalan, urhollisuudenmitalin ja kymmenen riksin vuotuisen eläkerahan. Mitalini kannan minä aina taskussani ja eläkerahani olen minä lahjoittanut kuninkaalliselle majesteetille, joka kernaasti pitäköön senkin koiran hinnan. Hiisi vieköön sentään, kuinka paljon kruunu uhraa vanhoille, raajarikoille sotureille!
"Minä olin nyt kolmenkymmenen viiden vuoden vanhana raajarikkoinen, mikä seikka minua suuresti suretti. Minä koetin nyt taasen päästä merimiehen ammattiin, mutta ei kukaan tahtonut ottaa vastaan semmoista, jonka aliosa oli niin huono. Jos en olisi ollut siinä kirotussa sodassa, niin olisin nyt varmaan hyvinvoipa katteini omalla laivalla ja muulla, kun nyt olen ja saan aina elämäni loppuun asti olla kurja vaivainen. Raskasta on sitä asiaa ajatella: muita vähän siitä: kaikellahan on loppunsa ja päänsä, ja makkaralla vielä kaksikin."